Solaris

(1972)

Mistä tunnistaa kuninkaan ilman vaatteita? Tämä kysymys nousee mieleeni Andrei Tarkovskin teoksia katsoessani. Runolliseksikin kuvaillun Stalkerin visuaalista upeutta ihailin mutta jäin myös pohtimaan, ovatko filmin filosofiset pohdinnat sittenkin onttoja. Solaris on puolestaan äärimmäisen hidastempoinen, unenomainen tieteisklassikko, joka on tieteen sijaan kiinnostunut ihmisen sisäisestä maailmasta. Jos mestariohjaajan kankaalla pyörittelemät ajatukset tuntuvat kuitenkin heppoisilta, onko tämä merkki kriitikoiden joukkopsykoosista vai omasta hairahtuneisuudestani?

Scifi-elokuvaksi jo Solariksen ensimmäinen otos on poikkeuksellinen: yksinäinen lehti lipuu virran vietävänä kasvien pohjustamassa rantavedessä. Luonto ja vehreys ovat aloituskohtauksessa niin vahvasti läsnä päähenkilön, kosmonautti Kris Kelvinin, ympärillä, että elokuva suorastaan huutaa tulkitsemaan niille merkityksiä.

Tarkovskin filmi alkaa verkkaisesti mutta sen olennaiset teemat käyvät selväksi jo varhain. Berton-nimisen kosmonautin kaukaisella Solaris-planeetalla kokemat toismaailmalliset näyt ovat joutuneet tiedeyhteisön skeptismin kohteeksi. Yksi tiedemiehistä on kuitenkin puoltanut lisätutkimuksia ja kehottanut muita huomioimaan todellisen tietämyksensä rajat — mutta turhaan.
Tutkimusmetodien eettisyys suuren tuntemattoman edessä nousee keskustelunaiheeksi Krisin ja Bertonin puidessa asiaa. Kris, joka kannattaa planeetan pommittamista säteilyllä, toteaa Hiroshimaan viitaten, että tieteen moraalisuuden määrittävät yksinomaan sitä harjoittavat ihmiset.

Atomiajan huolia heijastellen elokuvan ytimessä on ihmiskunnan tiedonjanon kyltymättömyys ja turmiollisuus. Leffa asettaa lisäksi vastakkain ihmisen henkisen maailman tieteen ja teknologian läpimurtojen kanssa. Kris joutuu kohtaamaan Solaris-planeetalla kysymyksen, mitä nämä saavutukset merkitsevät ilman ihmisonnea, hyvinvointia ja rakastamista. Myöhemmin filmi siteeraa muun muassa Don Quiotea: ”Me emme tarvitse toisia maailmoja. Me tarvitsemme peilin.”

Kuuluisa neljän minuutin moottoritiekohtaus, jossa Krisin tavannut Berton ajaa kotia kohti, on puolestaan omiaan turhauttamaan amerikkalaiseen elokuvakerrontaan tottuneen katsojan. Äärimmilleen venytetty kohtaus tuo mieleen Solariksen länsimaisen vertailukohteen, Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailun, ja sen tähtiportti-jakson. Molemmat pitkälliset, tapahtumaköyhät osuudet hämmentävät tarkoituksellisesti katsojaa. Ne myös luovat rakenteellisen jaon sen välille, mitä seuraa niitä ennen ja niiden jälkeen. Solariksen moottoribaanalla köröttelyyn verrattuna Avaruusseikkailun sukellus äärettömyyden tuolle puolen on tosin suoraviivaisen helppotulkintainen tehostespektaakkeli.

Pitkät, tarinan paikoilleen pysäyttävät kohtaukset eivät ole kuitenkaan Tarkovskilta odottamatonta. Solariksen moottoritieosio ei silti avaudu yhtä helposti kuin esimerkiksi Stalkerin rautatiematka tai hidas zoomaus poispäin hiljaisena istuvasta päähenkilökolmikosta. Kyseiset venytetyt hetket tuntuvat nimittäin yksitoikkoisen sijaan painokkailta. Mitä sitä vastoin sen pitäisi alleviivata, että leffa seuraa loputtomiin näennäisen merkityksetöntä sivuhenkilöä ajamassa yllätyksettömästi autoa? Bertonin hahmoa ei edes myöhemmin nähdä koko elokuvassa!

Tulkintoja voi toki esittää. Ehkäpä Tarkovski asettaa tarkoituksellisesti vastakkain alun luontonäkymät harmaan sävyissä kuvatun betoniviidakon kanssa. Tarinan pääteeman mukaisesti tämän voisi nähdä vertauskuvana ihmisen eriytymiselle omasta henkisyydestään. Tai kenties ohjaaja rinnastaakin moottoritieverkoston pienine valotäplineen Solaris-planeetan tietoiseen mereen.

Toisaalta saatan lukea merkityksiä sinne, missä niitä ei ole. Järkevin tulkinta kohtaukselle saattaa yksinkertaisesti olla luottaa ohjaajan omaan selitykseen. Neuvostomaestro itse on nimittäin todennut sisällyttäneensä osion leffaan vain karkoittaakseen kärsimättömät teatterikävijät tiehensä.

Tarkovski aiheuttaa minussa joka tapauksessa kaksijakoisia tuntemuksia. Toisaalta molemmat hänen elokuvansa, jotka olen nähnyt, ovat täysin ennakoimattomia ja visuaalisesti omaperäisiä. Hänen filmejään on niiden hidastempoisuudesta huolimatta todella jännittävä katsoa, koska en osaa sanoa, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mihin kaikki lopulta johtaa. Kaikki odotustenmukaisuus ja vaikutelma siitä, että ohjaajan käsi manipuloi tapahtumia mekaanisesti, on purettu. Leffojen eteneminen ei tunnu laskelmoidulta vaan unenomaiselta. Tämä on erilaista, kiehtovaa ja katsojaa haastavaa. En tiedä muista ohjaajista kuin Federico Fellinin, joka kykenisi antamaan vastaavanlaisen kokemuksen.

Toisaalta Tarkovski vaikuttaa niin Solariksen kuin Stalkerinkin kohdalla siltä, kuin hän yrittäisi teeskennellä viisaampaa kuin onkaan. Häntä ylistetään ohjaajana usein inhimillisyydestä, spirituaalisuudesta, mystisyydestä, runollisuudesta, henkisyydestä sekä sisäisen maailman kuvaamisesta. Tämä ei kuitenkaan kerro, mitä hänen elokuvansa tarkalleen ottaen sanovat ja onko niiden sanoma millään tasolla älyllinen tai järkevä. Mystisyys ja runollisuus kuulostavat ylevältä, mutta niitä voi käyttää myös tekosyynä katsoa eri mieltä olevia nenän vartta pitkin: voi heitä raukkoja, jotka eivät ole tarpeeksi kypsiä ohjaajamestarin majesteettiselle hienoudelle! Jos elokuva päättää yhtäkkiä zoomata hitaasti päähenkilönsä korvaan, olenko tyhmä, jos en ymmärrä?

Solaris käsittelee eettisiä ja filosofisia kysymyksiään päähenkilönsä kohtaaman dilemman kautta. Elävää organismia muistuttava Solaris-planeetta herättää henkiin Krisin itsetuhoisen vaimon, Harin. Miehen on kuitenkin päätettävä, hankkiako lisää tietoa planeetasta arveluttavin aggressiivisin keinoin ja menettää samalla mahdollisuutensa nähdä rakkaansa enää koskaan.

Tästä asetelmasta kehkeytyy jännittävä konflikti sekä hahmon että filmin teemojen näkökulmasta. Kris ymmärtää, että Hari on pelkkä vaikuttava illuusio, ja tiedostaa saapuneensa planeetalle ensisijaisesti tutkijan roolissa. Oman onnen hylkääminen ihmiskunnan edun ja totuuden metsästyksen vuoksi osoittautuu silti vaikeaksi tehtäväksi. Hahmon ristiriitaisiin tunteisiin on helppo samaistua.

Krisin suhde henkiinheränneeseen vaimoonsa saa elokuvan tutkailemaan kysymystä siitä, rakastammeko todella meille läheisiä ihmisiä vai ainoastaan mielikuvaamme heistä. Vaikutelmamme, ajatuksemme, tunteemme ja muistomme muodostavat kaiken sen, mitä olemme, joten kenties vain niillä on loppujen lopuksi väliä. Ehkä sisäinen maailmamme onkin tärkeämpi kuin mikään totuus tai objektiivinen todellisuus. Mikä edes on loppujen lopuksi todellista?

Tarkovskin mukaan ihmiset etsivät tieteen ja teknologian avulla olemassaololleen merkitystä. Solaris kuitenkin vihjaa, että onnellisimmat meistä ammentavat elämänsä sisällön sen yksinkertaista inhimillisistä iloista ja mysteereistä. Jos hyväksymmekin, että tietoisuus ja identiteetti ovat vain pelkkää muistojen jatkuvuuden luomaa harhakuvaa, eikö silloin ole sama unohtaa perimmäiset merkitykset ja nauttia vain rakkaudesta muita ihmisiä kohtaan? Mitä jos rakkaus on sittenkin kaikkein suurin voima universumissa, kuten Christopher Nolan Interstellarissa julistaa? Voi juku!

Toisaalta Tarkovski esittää ajatuksilleen vastakkaisen näkökulman olkinukkemaisessa valossa. Toisin kuin Solaris antaa ymmärtää, ei tiede väistämättä johda moraalittomiin tutkimusmetodeihin tai sovelluksiin. Fiksu tutkija ei takuulla toteaisi yksioikoisesti, että muukalaisplaneetan hallusinaatiot ovat arvottomia, vaan pohtisi esimerkiksi, onko niillä tietoisuutta. Tiedemiehet tuskin myöskään ampuisivat ensimmäiseksi röntgensäteitä uuteen elämänmuotoon sillä riskillä, että he tuhoaisivat jotain korvaamatonta ja ainutlaatuista.

Keinotekoiselta tuntuukin se, miten filmi hahmottaa objektiivisten totuuksien etsimisen ja tieteellisen rationaalisuuden inhimillisyyden ja rakkauden vastakohtana. Eiväthän tiedon- ja totuudenjano automaattisesti tarkoita tunnekylmyyttä tai etääntymistä omasta henkisyydestämme. Päinvastoin, inhimillistä lämpöä ei voi olla olemassa ilman niitä, sillä moraalisesti muita kohtaan toimiminen vaatii pelkän intuition ja tunteiden sijaan myös järkeä, logiikkaa ja ymmärrystä. Niiden kartuttaminen ei ole itsestään liikojen kuvittelemista tai merkki ylenpalttisesta ylpeydestä vaan edellytys ihmisten hyvinvoinnille.

Maailmankaikkeuden selittämättömyyttä on puolestaan ihannoitu perinteisesti uskonnollisissa yhteyksissä, erityisesti ortodoksisen kirkon opeissa. Onnellisuuden, rakkauden ja kuoleman ylistäminen mysteereiksi — lopputulos, johon Solariksen hahmot elokuvan avainkohtauksessa päätyvät — ei kuitenkaan ole sanomana vakuuttava.

Esimerkkinä tiedon puutteen auvoisuudesta leffa nostaa esille sen, että ihminen on onnellisempi, koska hän ei tiedä täsmällistä kuolinhetkeään. Tämä alleviivaa ongelmaa Tarkovskin ja hänen kaltaistensa ajattelutavassa: he luokittelevat selvittämättömät asiat mysteeriksi kaiken käsityskyvyn tuolle puolen ja jopa suoranaiseksi siunaukseksi. Samalla he myös tuomitsevat itsensä ymmärtämättömyytensä orjiksi. Totuutta etsivä ihminen puolestaan hoksaa, ettei tietämyksestä seuraa vapaan tahdon tuhoava determinismi, vaan tiedolla voi sitä vastoin vaikuttaa väistämättömiltäkin tuntuviin asioihin. Kun kuolema joskus viimein voitetaan, ratkaisun keksijä ei takuulla ole kukaan, joka palvoo kuolemaa suurena arvoituksena

Solariksen ongelma on siinä, että ilman suopeata tulkintaa sen taustalta huokuu konservatiivisuus, ludditismi ja jonkinlainen vääristynyt luonnollisuus-argumentti, jossa luonnollisuus voidaan korvata myös inhimillisyydellä, spirituaalisuudella tai mystisyydellä. Tarkovskin ”Kaikkea ei voida tietää eikä pidäkään tietää” -näkökulma on kunnianhimoton, jopa antihumanistinen. Se ei halua ihmiskunnan kurottavan tähtiin muttei myöskään ratkaisevan ongelmiaan tai ehkäisevän kärsimystä. Elokuva nimittäin idealisoi ihmisen sisäistä maailmaa tiedon ja totuuden kustannuksella unohtaen, että tieto ja totuus tarjoavat myös vastalääkkeen esimerkiksi sairauksiin, epätasa-arvoisuuteen, saasteisiin ja luonnonvarojen ehtymiseen. Solaris haikailee kovasti henkisyytemme perään nostaen ihmisen tunteet, kokemukset ja muistot jalustalle, mutta taistelee samalla aktiivisesti kehitystä ja muutosta vastaan.

”Kaikki nämä sydäntäsärkevät valitusvirret ovat vain toisen luokan Dostojevskia!” huudahtaa eräs elokuvan hahmoista. Kommentti on kenties tarkoitettu itseironiseksi, mutta juuri tämän vaikutelman Tarkovskin scifi-klassikosta saan. Hänen filminsä heikkoudetkin ovat hyvin samansuuntaisia kuin tietyissä Dostojevskin romaaneissa. Teos haastaa punnitsemaan kiinnostavia kysymyksiä syvällisesti, mutta samalla johdattelee yleisöään taantumuksellisen sanoman äärelle.

Mutta onko sillä väliä, mikä on viesti Solariksen takana? Ehkäpä elokuvaan pitäisi suhtautua ennemmin puhtaana tunnelmointina kuten isoon osaan musiikista ja runoudesta. Silti Tarkovski on ilmiselvän tarkoituksellisesti ujuttanut elokuvaansa harkittuja merkityksiä. Niitä ei voi siis sivuuttaa elokuvaa analysoidessa. Koko filmi itse asiassa rakentuu niiden teemojen ympärille, joita hahmot vuoropuheiluissaan puivat!

Kaikkia leffan persoonallisia outouksia ei silti ole välttämättä mahdollista ymmärtää järjellä. Käsittämättömimmät hetket saavat tosin pohtimaan, miksi ne on sisällytetty kokonaisuuteen. Kun esimerkiksi lähikuvaotoksia Metsästäjät lumessa -maalauksesta esitellään lähes kaksi minuuttia, onko se piilotettu viesti, tunnelman luontia vai pelkästään epäonnistunutta elokuvakerrontaa? Leffa vihjaa, että maalaus on linkki Krisin menneisyyteen, mutta niin halutessaan ohjaaja voisi toki tuoda yhteyden ilmi myös parilla leikkauksella. Toisaalta filmin pääteemoina ovat juuri ihmisen mielensisäinen maailma, assosiaatiot, muistot ja tunteet, joten ehkä yksittäisen taideteoksen synnyttämä henkilökohtainen kokemus on se, minkä Tarkovski yrittää vangita.

En kuitenkaan tuomitse sellaista, mitä en ymmärrä. Solariksen moottoritiekohtaus ja Metsästäjät lumessa -sekvenssi ovat sitä paitsi jotain, mihin ei Hollywood-leffojen parissa törmää. Ne näyttävät täysin erilaisen tavan tehdä elokuvaa, mihin amerikkalaisviihteellä kyllästetyt aivoni ovat tottuneet.

Toisaalta jos en tietäisi, että katson ylistetyn mestariohjaajan klassikkofilmiä, suhtautuisin ehkä Solarikseen aivan toisin. Pitäisin sitä kenties tuskastuttavan laahaavana, kömpelönä ja sisällöltään mielivaltaisena viritelmänä, jonka päävastuulliset eivät selvästikään ole ymmärtäneet mitään rytmityksestä ja siedettävästä kohtauksen pituudesta. Vaikka myös Stalker sisälsi paljon selittämätöntä tunnelmointia, sen kohdalla vastaava ajatus ei käynyt edes mielessä. Syy on selvä: toisin kuin Solaris, omituisimmillaankin Stalker on visuaalisesti täysin unohtumaton.

Ensisijaisesti Tarkovskin tieteiseepos on filosofinen pohdiskelu ja vasta toiseksi scifi-genren edustaja. Ohjaajan innostuksen puute lajityyppiä kohtaan näkyy jo elokuvan puitteissa. Vaikka Solariksen meri on yhä kiehtova ilmestys, verrattuna esimerkiksi Avaruusseikkailuun efektit eivät paini edes samassa sarjassa. Avaruusmatkat ja ylipäänsä avaruuden kuvaaminen ohitetaan lähes täysin. Kosmonauttikin saapuu kiertorata-asemalle rennosti nahkatakissa kuin perjantaikaljalle lähipubiin. Bertonin automatkalla puolestaan huomion kiinnittävät rakennuksien kyljissä komeilevat kanji-merkit, sillä Tokion ajateltiin vaikuttavan neuvostoliittolaisille katsojille riittävän futuristiselta tulevaisuuden kaupungilta.

Näiden ulkoisten piirteiden merkitys on tosin jo filmin teemojenkin vuoksi vähäinen. Toisaalta jos Tarkovskia ei kiinnosta vahvan immersion luominen tarinaansa, on mielestäni reilua kysyä, miksi meitä katsojina pitäisi kiinnostaa hänen pohdiskelunsa.

Tarkovskin elokuvan kiehtovin scifi-elementti on silti ehdottomasti Solaris-planeetan meri. Kyseinen ajatuksia lukeva tietoinen entiteetti lukeutuu nimittäin tieteiselokuvien mielikuvituksekkaimpien avaruusolentojen joukkoon.

Lajityypiltään Solaris on kaikesta huolimatta scifin sijaan lähempänä romanssia. Krisin ja Harin suhteesta kehittyy nimittäin tarinan inhimillinen ydin. Kharia esittävä Natalya Bondarchuk luo vähäpuheisesta hahmostaan samaan aikaan aavemaisen mutta lumoavan elävän muiston. Elokuvan romantiikka puolestaan hyödyntää ovelasti tieteisgenren tarjoamia mahdollisuuksia esimerkiksi painottomuuden muodossa.

Rakkaustarinan ylle luo kuitenkin varjon se, että Kris pysyy läpi filmin katsojalle kylmänä ja etäisenä persoonana. Henkilönä häneen on vaikea päästä sisälle, mikä on melkoisen suuri ongelma elokuvassa, joka keskittyy hänen päänsisäiseen maailmaansa. Osittain tämä juontuu siitä, että hahmon näyttelijä Donatas Banionis vaikuttaa koko filmin ajan tilanteesta riippumatta ilmeettömältä ja tunteettomalta. Hahmo ei reagoi tapahtumiin ympärillään silloinkaan, kun yksi Solariksen tiedemiehistä telkeää hänen nenänsä edestä oven taakse piiloon avaruusasemalle kuulumattoman lyhytkasvuisen muukalaisen.

Krisin ja Harin tarina kaipaisi myös kaksikon syventämistä. Vaimon itsemurha on kiinnostava tragedia, mutta loppujen lopuksi emme saa tietää juurikaan Krisistä ja Harista parina. Elokuva ei missään välissä tee selväksi, miksi juuri näiden kahden henkilön välinen rakkaustarina on mielenkiintomme arvoinen.

Solariksen loppuratkaisu yllättää kuitenkin kohoamalla koko elokuvan huippukohdaksi. Viimeinen otos, jossa polvilleen luhistunut Kris syleilee isäänsä planeetan luomalla saarella, vainoaa mieltä vielä pitkän aikaa leffan näkemisen jälkeenkin. Avoimeksi jätetään, onko kohtauksen Kris oikea Kris vai Solariksen meren tuottama kuvajainen.

Katsomistottumisten muutoksesta kertoo, että Solaris oli aikanaan Neuvostoliitossa superhitti. Hollywood-tuotoksilla kyllästettyä nykykatsojaa ei saisi kahlaamaan sitä läpi kirveelläkään. Tämä on sääli, sillä Tarkovskin scifi-teos on täydellinen vastakohta länsimaiselle elokuvakerronnalle ja sen rajaamalle mukavuusalueelle. Siksi se tarjoaa myös mieleenpainuvan leffakokemuksen.

Vaikka arvostankin Solarisin omalaatuisuutta ja taiteellista kunnianhimoa, sen sisältö ei käännytä minua puolelleen. Elokuvan ajatukset elämän yksinkertaisista inhimillisistä iloista ja todellisuuden subjektiivisuudesta eivät ole varsinaisesti oivaltavia. Tapa, jolla filmi vaivihkaisesti ihannoi ymmärryksen puutetta ja halveksii tiedonetsintää niin sanottujen suurten kysymysten suhteen, tuntuu arveluttavalta.

Kriitikoille ja leffaharrastajille Tarkovskin elokuvat ovat kenties nousseet pyhän lehmän asemaan, jonka seurauksena poikkipuoliset sanat niitä kohtaan vievät välittömästi niiden esittäjän uskottavuuden. Kaikeksi onneksi ainoa todellisuus on subjektiivinen, joten voin kansan aplodeista huolimatta möläyttää ääneen henkilökohtaisen mielipiteeni hallitsijan asukokonaisuudesta.