Solaris (1972)

Mistä tunnistaa kuninkaan ilman vaatteita? Tämä kysymys nousee mieleeni Andrei Tarkovskin teoksia katsoessani. Ihailin runolliseksi kuvaillun Stalkerin visuaalista upeutta mutta jäin myös pohtimaan, ovatko filmin filosofiset pohdinnat lopulta onttoja. Solaris on puolestaan äärimmäisen hidastempoinen, unenomainen tieteisklassikko, joka on tieteen sijaan kiinnostunut ihmisen sisäisestä maailmasta. Jos mestariohjaajan kankaalla pyörittelemät ajatukset tuntuvat kuitenkin heppoisilta, onko tämä merkki kriitikoiden joukkopsykoosista vai omasta hairahtuneisuudestani?

Scifi-elokuvaksi jo Solariksen ensimmäinen otos on poikkeuksellinen: yksinäinen lehti lipuu virran vietävänä kasvien pohjustamassa rantavedessä. Luonto ja vehreys ovat aloituskohtauksessa niin vahvasti läsnä päähenkilön, kosmonautti Kris Kelvinin, ympärillä, että elokuva suorastaan huutaa tulkitsemaan niille merkityksiä.

Tarkovskin filmi alkaa verkkaisesti mutta sen olennaiset teemat käyvät selväksi varhain. Berton-nimisen kosmonautin kaukaisella Solaris-planeetalla kokemat toismaailmalliset näyt ovat joutuneet tiedeyhteisön skeptisyyden kohteeksi. Yksi tiedemiehistä on kuitenkin puoltanut lisätutkimuksia ja kehottanut muita huomioimaan todellisen tietämyksensä rajat – mutta turhaan.

Tutkimusmetodien eettisyys suuren tuntemattoman edessä nousee keskustelunaiheeksi Krisin ja Bertonin puidessa asiaa. Kris, joka kannattaa planeetan pommittamista säteilyllä, toteaa Hiroshimaan viitaten, että tieteen moraalisuuden määrittävät yksinomaan sitä harjoittavat ihmiset.

Atomiajan huolia heijastellen elokuvan ytimessä on ihmiskunnan tiedonjanon kyltymättömyys sekä turmiollisuus. Leffa asettaa vastakkain ihmisen henkisen maailman tieteen ja teknologian läpimurtojen kanssa. Kris joutuu Solaris-planeetalla kohtaamaan kysymyksen, mitä nämä saavutukset merkitsevät ilman ihmisonnea, hyvinvointia ja rakastamista. Myöhemmin filmi toteaa muun muassa: ”Me emme tarvitse toisia maailmoja. Me tarvitsemme peilin.”

Kuuluisa neljän minuutin moottoritiekohtaus, jossa Krisin tavannut Berton ajaa kotia kohti, on puolestaan omiaan turhauttamaan amerikkalaiseen elokuvakerrontaan tottuneen katsojan. Äärimmilleen venytetty kohtaus tuo mieleen Solariksen länsimaisen vertailukohteen, Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailun, ja sen tähtiportti-jakson. Molemmat pitkälliset, tapahtumaköyhät osuudet hämmentävät tarkoituksellisesti katsojaa. Ne myös luovat rakenteellisen jaon sen välille, mitä seuraa niitä ennen ja niiden jälkeen. Solariksen moottoribaanalla köröttelyyn verrattuna Avaruusseikkailun sukellus äärettömyyden tuolle puolen on tosin suoraviivaisen helppotulkintainen tehostespektaakkeli.

Pitkät, tarinan paikoilleen pysäyttävät kohtaukset eivät ole kuitenkaan Tarkovskilta odottamatonta. Solariksen moottoritieosio ei silti avaudu yhtä helposti kuin esimerkiksi Stalkerin rautatiematka, joka tuntui yksitoikkoisen sijaan painokkaalta. Miten sitä nimittäin pitäisi tulkita, että leffa seuraa loputtomiin näennäisen merkityksetöntä sivuhenkilöä ajamassa yllätyksettömästi autoa? Bertonin hahmoa ei edes myöhemmin nähdä koko elokuvassa!

Tulkintoja voi toki esittää. Ehkäpä Tarkovski asettaa tarkoituksellisesti vastakkain alun luontonäkymät harmaan sävyissä kuvatun betoniviidakon kanssa. Tarinan pääteeman mukaisesti tätä voi pitää vertauskuvana ihmisen eriytymiselle omasta henkisyydestään. Tai kenties ohjaaja rinnastaa moottoritieverkoston pienine valotäplineen Solaris-planeetan tietoiseen mereen.

Merkityksiä on tosin helppo ylitulkita sinne, missä niitä ei ole. Järkevintä saattaa sen sijaan olla luottaa ohjaajan omaan selitykseen. Neuvostomaestro itse on nimittäin todennut sisällyttäneensä osion leffaan vain karkoittaakseen kärsimättömät teatterikävijät tiehensä.

Tarkovski aiheuttaa minussa joka tapauksessa kaksijakoisia tuntemuksia. Toisaalta hänen molemmat näkemäni elokuvansa ovat täysin ennakoimattomia ja visuaalisesti omaperäisiä. Hänen filmejään on niiden hidastempoisuudesta huolimatta todella jännittävä katsoa, sillä koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi odottaa. Vaikutelma siitä, että ohjaajan käsi manipuloi tapahtumia mekaanisesti, on purettu tyystin. Leffojen eteneminen ei tunnu laskelmoidulta vaan unenomaiselta, mikä on erilaista, kiehtovaa ja katsojaa haastavaa. En tiedä muista ohjaajista kuin Federico Fellinin, joka kykenisi antamaan vastaavanlaisen kokemuksen.

Toisaalta Tarkovskin filmeistä saa myös vaikutelman, että ne yrittävät teeskennellä viisaampaa kuin ovatkaan. Ohjaajaa ylistetään usein inhimillisyydestä, spirituaalisuudesta, mystisyydestä, runollisuudesta, henkisyydestä sekä sisäisen maailman kuvaamisesta. Tällaiset käsitteet sitoutuvat kuitenkin hyvin hatarasti konkretiaan. Mystisyys ja runollisuus kuulostavat ylevältä, mutta niitä voi käyttää myös verukkeena katsoa eri mieltä olevia nenän vartta pitkin: voi heitä raukkoja, jotka eivät ole tarpeeksi kypsiä ohjaajamestarin majesteettiselle hienoudelle! Jos elokuva päättää yhtäkkiä zoomata hitaasti päähenkilönsä korvaan, olenko tyhmä, jos en ymmärrä?

Solaris käsittelee eettisiä ja filosofisia kysymyksiään päähenkilönsä dilemman kautta. Elävää organismia muistuttava Solaris-planeetta herättää henkiin Krisin itsetuhoisen vaimon, Harin. Miehen on päätettävä, hankkiako lisää tietoa planeetasta arveluttavin aggressiivisin keinoin ja menettää samalla mahdollisuutensa nähdä rakkaansa enää koskaan.

Tästä asetelmasta kehkeytyy jännittävä konflikti sekä hahmon että filmin teemojen näkökulmasta. Kris ymmärtää, että Hari on pelkkä vaikuttava illuusio, ja tiedostaa saapuneensa planeetalle ensisijaisesti tutkijan roolissa. Oman onnen hylkääminen ihmiskunnan edun ja totuuden metsästyksen vuoksi osoittautuu silti vaikeaksi tehtäväksi. Hahmon ristiriitaisiin tunteisiin on helppo samaistua.

Krisin suhde henkiinheränneeseen vaimoonsa herättää kysymyksen siitä, rakastammeko todella meille läheisiä ihmisiä vai ainoastaan mielikuvaamme heistä. Vaikutelmamme, ajatuksemme, tunteemme ja muistomme muodostavat kaiken sen, mitä olemme, joten kenties vain niillä on loppujen lopuksi väliä. Ehkä sisäinen maailmamme onkin tärkeämpi kuin mikään totuus tai objektiivinen todellisuus. Mikä edes on loppujen lopuksi todellista?

Tarkovskin mukaan ihmiset etsivät tieteen ja teknologian avulla olemassaololleen merkitystä. Solaris kuitenkin vihjaa, että onnellisimmat meistä ammentavat elämänsä sisällön sen yksinkertaista inhimillisistä iloista ja mysteereistä. Jos hyväksymme, että tietoisuus ja identiteetti ovat vain pelkkää muistojen jatkuvuuden luomaa harhakuvaa, eikö silloin ole sama unohtaa perimmäiset merkitykset ja nauttia vain rakkaudesta muita ihmisiä kohtaan? Mitä jos rakkaus on sittenkin kaikkein suurin voima universumissa, kuten Christopher Nolan Interstellarissa julistaa? Voi juku!

Toisaalta Solaris antaa ymmärtää, että kylmä ja tunteeton tiede johtaa väistämättä moraalittomiin tutkimusmetodeihin tai sovelluksiin. Tämä ajatus tuntuu hyvin olkinukkemaiselta. Fiksu tutkija ei takuulla toteaisi yksioikoisesti, että muukalaisplaneetan hallusinaatiot ovat arvottomia. Eettisesti toimivat tiedemiehet tuskin myöskään ampuisivat ensimmäiseksi röntgensäteitä uuteen elämänmuotoon sillä riskillä, että he tuhoaisivat jotain korvaamatonta ja ainutlaatuista.

Keinotekoiselta tuntuukin se, miten filmi hahmottaa objektiivisen totuuden etsimisen ja rationaalisuuden inhimillisyyden ja rakkauden vastakohtana. Eiväthän tiedon- ja totuudenjano automaattisesti tarkoita tunnekylmyyttä tai etääntymistä omasta henkisyydestämme. Päinvastoin, inhimillisesti muita kohtaan toimiminen vaatii pelkän intuition ja tunteiden sijaan myös järkeä, logiikkaa ja ymmärrystä. Tieteellisen tiedon kartuttaminen ei ole merkki ylenpalttisesta ylpeydestä vaan edellytys ihmisten hyvinvoinnille.

Maailmankaikkeuden selittämättömyyttä puolestaan ihannoidaan perinteisesti uskonnollisissa yhteyksissä, erityisesti ortodoksisen kirkon opeissa. Onnellisuuden, rakkauden ja kuoleman ylistäminen mysteereiksi – lopputulos, johon Solariksen hahmot elokuvan avainkohtauksessa päätyvät – ei kuitenkaan ole sanomana vakuuttava.

Esimerkkinä epätietoisuuden auvosta leffa nostaa sen, että ihminen on onnellisempi, koska hän ei tiedä täsmällistä kuolinhetkeään. Tämä alleviivaa ongelmaa Tarkovskin suhtautumisessa: on virheellinen päätelmä, että tietämyksestä seuraa elämänilon ja vapaan tahdon tuhoava determinismi. Ilman tietoa ei voida esimerkiksi parantaa sairauksia ja vaikuttaa ihmisen kuolinhetkeen posiitiivisesti.

Solariksen ongelma on siinä, että ilman suopeata tulkintaa sen taustalta huokuu konservatiivisuus, ludditismi ja näkemys siitä, että elämän suurten mysteerien pitää pysyäkin mysteerinä. Tarkovskin ”Kaikkea ei voida tietää eikä pidäkään tietää” -näkökulma on kunnianhimoton, jopa antihumanistinen. Se ei halua ihmiskunnan kurottavan tähtiin muttei myöskään ratkaisevan ongelmiaan tai ehkäisevän kärsimystä. Elokuva idealisoi ihmisen sisäistä maailmaa sekä muodostaa keinotekoisen vastakkainasettelun humanismin ja teknologian välille.

Mutta onko sillä väliä, mikä on viesti Solariksen takana? Ehkäpä elokuvaan pitäisi suhtautua ennemmin puhtaana tunnelmapalana kuten isoon osaan musiikista ja runoudesta. Silti Tarkovski on ilmiselvän tarkoituksellisesti ujuttanut elokuvaansa harkittuja merkityksiä. Niitä ei voi siis sivuuttaa elokuvaa analysoidessa. Koko filmi itse asiassa rakentuu niiden teemojen ympärille, joita hahmot vuoropuheiluissaan puivat!

Kaikkia leffan persoonallisia outouksia ei silti ole välttämättä mahdollista ymmärtää järjellä. Käsittämättömimmät hetket saavat tosin hämmästelemään, miksi ne on sisällytetty kokonaisuuteen. Kun esimerkiksi lähikuvaotoksia Metsästäjät lumessa -maalauksesta esitellään lähes kaksi minuuttia, mitä sillä tarkalleen halutaan sanoa? Leffa vihjaa maalauksen olevan linkki Krisin menneisyyteen, joten ehkä yksittäisen taideteoksen synnyttämä henkilökohtainen kokemus on se, minkä Tarkovski yrittää vangita.

En tuomitsekaan sellaista, mitä en ymmärrä. Solariksen moottoritiekohtaus ja Metsästäjät lumessa -sekvenssi ovat sitä paitsi jotain, mihin ei Hollywood-leffojen parissa törmää. Ne näyttävät täysin erilaisen tavan tehdä elokuvaa, mihin amerikkalaisviihteellä kyllästetyt aivoni ovat tottuneet.

Toisaalta jos en tietäisi, että katson ylistetyn mestariohjaajan klassikkofilmiä, suhtautuisin ehkä Solarikseen aivan toisin. Pitäisin sitä kenties tuskastuttavan laahaavana, kömpelönä ja sisällöltään mielivaltaisena viritelmänä, jonka päävastuulliset eivät selvästikään ole ymmärtäneet mitään rytmityksestä tai siedettävästä kohtauksen pituudesta. Vaikka myös Stalker sisälsi paljon selittämätöntä tunnelmointia, sen kohdalla vastaava ajatus ei käynyt edes mielessä. Syy on selvä, sillä toisin kuin Solaris, omituisimmillaankin Stalker on visuaalisesti täysin unohtumaton.

Ensisijaisesti Tarkovskin tieteiseepos on filosofinen pohdiskelu ja vasta toiseksi scifi-genren edustaja. Ohjaajan innostuksen puute lajityyppiä kohtaan näkyy jo elokuvan puitteissa. Vaikka Solariksen meri on yhä kiehtova ilmestys, verrattuna esimerkiksi Kubrickin Avaruusseikkailuun efektit eivät paini edes samassa sarjassa.

Avaruusmatkat ja ylipäänsä avaruuden kuvaaminen ohitetaan elokuvassa lähes täysin. Kosmonauttikin saapuu kiertorata-asemalle rennosti nahkatakissa kuin perjantaikaljalle lähipubiin. Bertonin automatkalla huomion puolestaan kiinnittävät rakennuksien kyljissä komeilevat kanji-merkit, sillä Tokion uskottiin vaikuttavan neuvostoliittolaisille katsojille riittävän futuristiselta tulevaisuuden kaupungilta.

Tarkovskin elokuvan kiehtovin scifi-elementti on silti ehdottomasti Solaris-planeetan meri. Kyseinen ajatuksia lukeva tietoinen entiteetti lukeutuu nimittäin tieteiselokuvien mielikuvituksekkaimpien avaruusolentojen joukkoon.

Lajityypiltään Solaris on silti lähempänä romanssia. Krisin ja Harin suhteesta kehittyy nimittäin tarinan inhimillinen ydin. Kharia esittävä Natalya Bondarchuk luo vähäpuheisesta hahmostaan samaan aikaan aavemaisen mutta lumoavan elävän muiston. Elokuvan romantiikka puolestaan hyödyntää ovelasti tieteisgenren tarjoamia mahdollisuuksia esimerkiksi painottomuuden muodossa.

Rakkaustarinan ylle luo kuitenkin varjon se, että Kris pysyy läpi filmin katsojalle kylmänä ja etäisenä persoonana. Henkilönä häneen on vaikea päästä sisälle, mikä on melkoisen suuri ongelma elokuvassa, joka keskittyy hänen päänsisäiseen maailmaansa. Osittain tämä juontuu siitä, että hahmon näyttelijä Donatas Banionis vaikuttaa koko filmin ajan tilanteesta riippumatta ilmeettömältä ja tunteettomalta. Hahmo ei reagoi tapahtumiin ympärillään silloinkaan, kun eräs Solariksen tiedemiehistä telkeää hänen nenänsä edessä oven taakse piiloon salaperäisen lyhytkasvuisen muukalaisen.

Krisin ja Harin tarina kaipaisi myös kaksikon syventämistä. Vaimon itsemurha on kiinnostava tragedia, mutta loppujen lopuksi emme saa tietää juurikaan Krisistä ja Harista parina. Elokuva ei missään välissä tee selväksi, miksi juuri näiden kahden henkilön välinen rakkaustarina on mielenkiintomme arvoinen.

Solariksen loppuratkaisu yllättää kuitenkin kohoamalla koko elokuvan huippukohdaksi. Viimeinen otos, jossa polvilleen luhistunut Kris syleilee isäänsä planeetan luomalla saarella, vainoaa mieltä vielä pitkään leffan näkemisen jälkeenkin. Avoimeksi jätetään, onko kohtauksen Kris oikea Kris vai Solariksen meren tuottama kuvajainen.

Katsomistottumisten muutoksesta kertoo, että Solaris oli aikanaan Neuvostoliitossa superhitti. Hollywood-tuotoksilla kyllästettyä nyky-yleisöä ei saisi kahlaamaan sitä läpi kirveelläkään. Tämä on sääli, sillä Tarkovskin scifi-teos on täydellinen vastakohta länsimaiselle elokuvakerronnalle ja sen rajaamalle mukavuusalueelle. Siksi se tarjoaa myös mieleenpainuvan leffakokemuksen.

Vaikka arvostankin Solarisin omalaatuisuutta ja taiteellista kunnianhimoa, sen sisältö ei käännytä minua puolelleen. Elokuvan ajatukset ihmisyyden tärkeydestä ja todellisuuden subjektiivisuudesta eivät ole varsinaisesti oivaltavia. Tapa, jolla filmi suhtautuu kyynisesti teknologiseen kehitykseen sekä halveksii tiedonjanoa maailmankaikkeuden salaisuuksien suhteen, tuntuu arveluttavalta.

Kriitikoille ja leffaharrastajille Tarkovskin elokuvat ovat nousseet pyhän lehmän asemaan. Seurauksena poikkipuoliset sanat niitä kohtaan vievät välittömästi esittäjänsä uskottavuuden. Kaikeksi onneksi ainoa totuus on subjektiivinen, joten voin kansan aplodeista huolimatta möläyttää ääneen henkilökohtaisen mielipiteeni hallitsijan asukokonaisuudesta.