Manchester by the Sea

Kenneth Lonerganin läpimurtofilmiä Manchester by the Seata soisi käytettävän oppikirjaesimerkkinä elokuvakäsikirjoituskursseilla siitä, miten luodaan uskottavia hahmoja ja luontevaa dialogia. Samoin sitä soisi hyödynnettävän näyttelijäkoulutuksessa havainnollistamaan, kuinka pienillä asioilla taitavat esiintyjät voivat viestiä roolihenkilöidensä tunnetiloista. Manchester by the Sea ei tunnu elokuvana dramatisoidulta, laskelmoidulta tai viihteellistetyltä – vaikka luonnollisesti se on näitä kaikkia. Sitä vastoin se tekee vaikutuksen harvinaisen teeskentelemättömänä kuvauksena surusta.

Manchester by the Sea välttää teoksena tyystin ummehtuneet kliseet. Itse asiassa se kääntää perinteiset leffakonventiot kokonaan ympäri. Hahmojen elämien järisyttävät hetket esitetään etäisen arkisesti, ilman pateettisia vuodatuksia tai teatraalisuutta. Isot tunteidenpurkaukset yllättävät vasta tilanteen jo laannuttua.

Elokuva johtaa myös katsojan odotuksia harhaan. Casey Affleckin näyttelemää Lee-päähenkilöä on kohdannut jokin tragedia, mutta murhenäytelmän luonnetta pantataan pitkään. Hahmon hulivilimäinen käytös menneisyyttä valottavissa takaumissa saa ensin arvelemaan, että mies on ajanut vaimonsa lapsineen pois luotaan. Ennen pitkää käy kuitenkin ilmi, että hän on aiheuttanut lastensa kuolemaan johtaneen onnettomuuden.

Manchester by the Sea ei alleviivaa eikä aliarvioi katsojaansa. Sen huumori syntyy usein pienistä surkuhupaisista hetkistä, joiden komiikka kumpuaa hahmojen vaivaantuneesta olemuksesta ja reaktioista. Henkilöiden taustoittaminen hoidetaan puolestaan sulavasti ilman ylimääräistä selittämistä. Esimerkiksi Leen ammatti tehdään selväksi elokuvan alussa komedian keinoin, kun naissivuhahmo juoruilee puhelimessa ystävälleen talonmiehen seksikkyydestä.

Hahmojen sanailu on niin ikään iskevää. Dialogi naurattaa muttei särähdä korvaan ylinokkelana. Sen sijaan vuorosanat kuulostavat siltä, mitä oikeat ihmiset saattaisivat sanoa. Mainio esimerkki filmin tilannekomiikasta on Leen ja tämän veljenpojan, Patrickin, keskustelu jälkimmäisen naisseikkailuista:
- Harrastatko oikeasti seksiä näiden tyttöjen kanssa?
- No emme me pelaa vain tietokonepelejä.

Huumori erottaakin Manchester by the Sean Oscar-palkitusta Moonlightista. Moonlight tuntuu ajoittain hidastempoisessa, vähäeleisessä vakavuudessaan jopa turhantärkeältä. Manchester by the Sea kykenee sen sijaan kaiken epäonnen keskellä löytämään myös ihmiselämän huvittavat ja kepeät puolet.

Leen ja isänsä menettäneen Patrickin suhteesta kehkeytyy Lonerganin elokuvan kantava voima. Molemmat hahmot ovat nimittäin mainiosti kirjoitettuja.

Leen järisyttävä trauma pidetään aluksi salaisuutena, jotta yleisö pääsee ensin seuraamaan hänen katkeraa ja ihmisvihaista käytöstään ulkopuolisen silmin. Menneisyyden paljastuttua hän näyttäytyy sen sijaan aivan eri valossa, ymmärrettävänä ja traagisena henkilönä.

Patrick on puolestaan rakastettavan raivostuttava teini-ikäinen naistenmies, jonka ulkokuoren alla piilee silti haavoittuvainen ihminen. Parivaljakon konflikti syntyy molempien kyvyttömyydestä asettautua toisen asemaan ja ymmärtää toisen tapaa käsitellä surua.

Moonlightin Oscar-voittajavuonna feministihenkisimmät kriitikot saattavat pitää Manchester by the Sean ikävystyttävänä puolena sitä, että sen on elokuva kahdesta valkoihoisesta heteromiehestä. Leffa ei silti kohtele naissivuhahmojaankaan välinpitämättömästi. Kohtaus, jossa Leen ex-vaimo, Randi, tunnustaa tunteensa entistä puolisoaan kohtaan, on nimittäin yksi sen koskettavimpia.

Hahmot saavat viimeisen silauksensa loisteliaasta näyttelijätyöstä. Miespääosa-Oscarin roolistaan voittanut Casey Affleck ryvettyi vuonna 2010 ahdistelukohussa, mutta oikeussalien ulkopuolella sovittu tapaus ei himmennä hänen varsinaista suoritustaan elokuvassa. Harva muu tähti pystyisi luomaan sulkeutuneesta, vähäsanaisesta ja läpi elokuvan murjottavasta Leestä yhtä pidettävän hahmon kuin täysin osassaan elävä Affleck.

Muista näyttelijöistä Lucas Hedges puolestaan tasapainoilee teini-ikäiseksi poikkeuksellisen taitavasti sietämättömän ja pidettävän välimaastossa. Michelle Williams on samoin vakuuttava Randin osassa pelatessaan yhteen Affleckin kanssa.

Menneisyydestä yli pääseminen osoittautuu Manchester by the Sean ydinteemaksi. Monet leffan hahmoista ovat kokeneet jonkinlaisen tragedian, josta he yrittävät siirtyä elämässään eteenpäin. Leen, Patrickin ja Randin ohella esimerkiksi Patrickin äiti pyrkii nujertamaan alkoholisminsa, joka on maksanut hänelle perheensä. Leen talonmiespuuhissaan tapaama vanha mies kertoo puolestaan, että ollessaan nuori hänen isänsä katosi merelle eikä ruumista löydetty.

Kaikilla paitsi Leellä vaikuttaa silti olevan edellytykset päihittää menneisyytensä traumat. Patrick esimerkiksi pärjää surun keskellä sosiaalisen piirinsä ansiosta. Randilla ja Patrickin äidillä on taas uudet aviomiehensä ja Randilla jopa uusi lapsi tulossa.

Elokuva saakin pohtimaan, kuinka suuren vastoinkäymisen ihminen voi kestää, ennen kuin hän ei kykene enää siitä toipumaan. Ylitsepääsemättömästä menetyksestä kumpuava katkeruus on kuvattu leffassa kouriintuntuvasti. Muut jatkavat elämäänsä, mutta päähenkilö on jämähtänyt paikoilleen. Minkään uuden rakentamiseen ei löydy enää voimaa, kun kaikki on kertaalleen hajotettu.

Filmin avainkohtauksessa Lee myöntää tappionsa. "I can't beat it", hän toteaa Patrickille selitykseksi, miksi ei pysty jäämään paikkakunnalle. Manchester-by-the-Sean kylä symboloi miehelle nimittäin menneisyyden tragediaa, joka ei suostu päästämään hänestä irti.

Manchester by the Sea loppuu ilman huipennusta, painokkaita vuorosanoja tai selkeää tarinallista ratkaisua. Näin elokuva painottaa, ettei suru tosielämässäkään koskaan lopullisesti katoa tai saa tyydyttävää päätöstä. Viimeisissä kohtauksissa on kuitenkin aistittavissa, että Leen suhde veljenpoikaansa on auttanut häntä ottamaan ensimmäisen askeleen kohti jonkinlaista parantumista.

Lonerganin ohjaustyö on niin vahvaa, että siitä on vaikea keksiä todellista huomautettavaa. Filmin alun baaritappelua voinee väittää tarpeettoman dramatisoiduksi ratkaisuksi. Toisaalta leffa tekee selväksi, että Leellä on taipumusta säännölliseen väkivaltaiseen riidan haastamiseen. Samoin kohtaus, jossa päähahmo yrittää itsemurhaa, olisi kenties tehokkaampi ilman surumielistä musiikkia. Leffan vavahduttavimmalla hetkellä hienoinen tunteiden nostatus tosin lienee sallittuakin. Leikkauksen jatkuvuusvirheestä valittaminen puolestaan vain korostaisi kritiikin väkinäisyyttä.

Manchester by the Sea on paras näkemistäni Oscar-ehdokaselokuvista. Yksinkertaisista aineksista rakentuu ensiluokkainen filmi, joka on samaan aikaan älykäs, masentavan surullinen ja hillittömän hauska – mutta ennen kaikkea aidon uskottava. Kun elokuvalla on todellista sanottavaa, teeskentelystä tulee tarpeetonta.