Manchester by the Sea

(2016)

Kenneth Lonerganin läpimurtofilmiä, Manchester by the Seata, soisi käytettävän oppikirjaesimerkkinä elokuvakäsikirjoituskursseilla siitä, miten loihditaan uskottavia hahmoja ja luontevaa dialogia. Samoin sitä soisi hyödynnettävän näyttelijäkoulutuksessa havainnollistamaan, kuinka pienillä asioilla taitavat esiintyjät voivat viestiä roolihenkilöidensä tunnetiloista. Manchester by the Sea ei tunnu elokuvana dramatisoidulta, laskelmoidulta tai leffayleisölle viihteellistetyltä — vaikka luonnollisesti se on näitä kaikkia. Sitä vastoin se tekee vaikutuksen harvinaisen teeskentelemättömänä kuvauksena surusta.

Manchester by the sea välttää teoksena tyystin ummehtuneet kliseet. Itse asiassa se kääntää perinteiset leffakonventiot kokonaan ympäri. Hahmojen elämien järisyttävät hetket esitetään etäisen arkisesti, ilman pateettisia vuodatuksia tai teatraalisuutta. Isot tunteidenpurkaukset yllättävät vasta tilanteen jo laannuttua.

Elokuva johtaa myös katsojan odotuksia harhaan. Casey Affleckin näyttelemää Lee-päähenkilöä on kohdannut jokin tragedia, mutta murhenäytelmän luonnetta pantataan pitkään. Hahmon hulivilimäinen käytös menneisyyttä valottavissa takaumissa saa ensin arvelemaan, että mies on ajanut vaimonsa lapsineen pois luotaan. Ennen pitkää käy kuitenkin ilmi, että hän on aiheuttanut onnettomuuden, joka johti hänen lastensa kuolemaan.

Manchester by the Sea ei alleviivaa eikä aliarvioi katsojaansa. Sen huumori syntyy usein pienistä surkuhupaisista hetkistä, joiden komiikka kumpuaa hahmojen vaivaantuneesta olemuksesta ja reaktioista. Henkilöiden taustoittaminen hoidetaan puolestaan sulavasti ilman ylimääräistä selittämistä. Esimerkiksi Lee ammatti tehdään selväksi elokuvan alussa komedian keinoin, kun naissivuhahmo juoruilee puhelimessa ystävälleen talonmiehen seksikkyydestä.

Hahmojen sanailu on niin ikään vetoavaa. Dialogi naurattaa muttei särähdä korvaan ylinokkelana. Sen sijaan vuorosanat kuulostavat hulvattomimmillaankin siltä, mitä oikeat ihmiset saattaisivat sanoa. Mainio esimerkki filmin tilannekomiikasta on Leen ja tämän veljenpojan, Patrickin, keskustelu jälkimmäisen naisseikkailuista:
- Harrastatko oikeasti seksiä näiden tyttöjen kanssa?
- No emme me pelaa vain tietokonepelejä.

Huumori erottaakin Manchester by the Sean Oscar-palkitusta Moonlightista. Moonlight tuntuu ajoittain hidastempoisessa, vähäeleisessä vakavuudessaan jopa turhantärkeältä. Manchester by the Sea kykenee sen sijaan kaiken epäonnen keskellä löytämään myös ihmiselämän huvittavat ja kepeät puolet.

Leen ja isänsä menettäneen Patrickin suhteesta kehkeytyy Lonerganin elokuvan kantava voima. Molemmat hahmot ovat nimittäin mainiosti kirjoitettuja. Lee järisyttävä trauma pidetään aluksi salaisuutena, jotta yleisö pääsee ensin seuraamaan hänen katkeraa ja ihmisvihaista käytöstään ulkopuolisen silmin. Menneisyyden paljastuttua hän näyttäytyy kuitenkin aivan eri valossa, ymmärrettävänä ja traagisena henkilönä. Patrick on puolestaan rakastettavan raivostuttava teini-ikäinen naistenmies, jonka ulkokuoren alla piilee silti haavoittuvainen ihminen. Parivaljakon konflikti syntyy molempien kyvyttömyydestä asettautua toisen asemaan ja ymmärtää toisen tapaa käsitellä surua.

Moonlightin Oscar-voittajavuonna kovin feministihenkinen kriitikko voisi lukea Manchester by the Sean ikävystyttäväksi puoleksi sen, että sen on elokuva kahdesta valkoihoisesta heteromiehestä. Henkilöiden etnisyys, sukupuoli ja seksuaalisuus ovat eittämättä itsessään valintoja. Vain pienet yksityiskohdat filmissä riippuvat näistä seikoista, eikä mikään olisi estänyt kertomasta vastaavaa tarinaa erilaisilla hahmoilla. Ottaen kuitenkin huomioon, että Lee ja Patrick kuuluvat viime vuosien kiinnostavimpiin valkoihoisiin heteromiehiin valkokankaalla, en suostu pitämään heitä malliesimerkkinä amerikkalaisten elokuvapäähenkilöiden homogeenisyydestä.

Leffa ei sitä paitsi kohtele naissivuhahmojaankaan välinpitämättömästi. Kohtaus, jossa Leen ex-vaimo, Randi, tunnustaa tunteensa entistä aviomiestään kohtaan, on nimittäin yksi sen koskettavimpia.

Hahmot saavat viimeisen silauksensa loisteliaasta näyttelijätyöstä. Miespääosa-Oscarin roolistaan voittanut Casey Affleck ryvettyi vuonna 2010 ahdistelukohussa, mutta tuntuisi epäoikeudenmukaiselta väittää, että kyseinen oikeussalien ulkopuolella sovittu tapaus himmentäisi hänen varsinaista suoritustaan elokuvassa. Harva muu tähti pystyisi luomaan sulkeutuneesta, vähäsanaisesta ja läpi elokuvan murjottavasta Leestä yhtä pidettävän hahmon kuin täysin osassaan elävä Affleck. Lucas Hedges puolestaan tasapainoilee teini-ikäiseksi poikkeuksellisen taitavasti ja onnistuneesti sietämättömän ja pidettävän välimaastossa. Michelle Williams on samoin vakuuttava erityisesti pelatessaan yhteen Affleckin kanssa.

Menneisyydestä yli pääseminen osoittautuu Manchester by the Sean ydinteemaksi. Monet leffan hahmoista ovat kokeneet jonkinlaisen tragedian, josta he yrittävät siirtyä elämässään eteenpäin. Leen, Patrickin ja Randin ohella esimerkiksi Patrickin äiti pyrkii nujertamaan alkoholisminsa, joka on maksanut hänelle perheensä. Leen talonmiespuuhissaan tapaama vanha mies kertoo puolestaan, että ollessaan nuori hänen isänsä katosi merelle eikä ruumista löydetty.

Kaikilla paitsi Leellä vaikuttaa silti olevan edellytykset päihittää menneisyytensä traumat. Patrick esimerkiksi pärjää surun keskellä sosiaalisen piirinsä ansiosta. Randilla ja Patrickin äidillä on taas uudet aviomiehensä ja Randilla jopa uusi lapsi tulossa.

Elokuva ajaakin pohtimaan, kuinka suuren vastoinkäymisen ihminen voi kestää, ennen kuin hän ei kykene enää siitä toipumaan. Ylitsepääsemättömästä menetyksestä kumpuava katkeruus on kuvattu leffassa kouriintuntuvasti. Muut jatkavat elämäänsä, mutta päähenkilö on jämähtänyt paikoilleen. Minkään uuden rakentamiseen ei löydy enää voimaa, kun kaikki on kertaalleen hajotettu.

Filmin avainkohtauksessa Lee myöntää tappionsa. ”En vain pysty päihittämään sitä”, hän toteaa Patrickille selitykseksi, miksi hän ei pysty jäämään paikkakunnalle. Manchester-by-the-sean kylä symboloi miehelle nimittäin hänen menneisyyden tragediaansa, joka ei suostu päästämään hänestä irti.

Manchester by the Sea loppuu ilman huipennusta, painokkaita vuorosanoja tai selkeää tarinallista ratkaisua. Näin elokuva painottaa, ettei suru tosielämässäkään koskaan lopullisesti katoa tai saa tyydyttävää päätöstä. Viimeisissä kohtauksissa on kuitenkin aistittavissa, että Leen suhde veljenpoikaansa on auttanut häntä ottamaan ensimmäisen askeleen kohti parantumista.

Lonerganin ohjaustyö on niin vahvaa, että siitä on vaikea keksiä todellista huomautettavaa. Filmin alun baaritappelua voi kenties väittää tarpeettoman dramatisoiduksi ratkaisuksi, sillä todennäköisesti oikeassa elämässä päähenkilö tyytyisi vain passiiviseen kyräilyyn. Toisaalta leffa tekee selväksi, että Leellä on taipumusta säännölliseen väkivaltaiseen riidan haastamiseen. Samoin on mahdollista spekuloida, että kohtaus, jossa hahmo yrittää itsemurhaa, olisi tehokkaampi ilman surumielistä musiikkia. Leffan vavahduttavimmalla hetkellä hienoinen tunteiden nostatus tosin lienee sallittuakin. Jatkuvuusvirheistä leikkauksissa voisin valittaa, mutta se korostaisi lähinnä kritiikin väkinäisyyttä.

Manchester by the Sea on paras näkemistäni Oscar-ehdokaselokuvista. Yksinkertaisista aineksista rakentuu ensiluokkainen filmi, joka on samaan aikaan niin älykäs, masentavan surullinen kuin hillittömän hauskakin — mutta ennen kaikkea aidon uskottava. Kun elokuvalla on todellista sanottavaa, teeskentelystä tulee tarpeetonta.