Koko House of Cardsin suurin saavutus televisiosarjana lienee sen neljännen tuotantokauden teaser-traileri, jossa Frank Underwood toteaa: ”They say we get the leaders we deserve.” Lausahdus vaikuttaa jälkikäteen ennakoivan kylmäävästi sitä poliittista myllerrystä, johon Yhdysvallat on Donald Trumpin myötä itsensä ajanut. Show'n viidenneltä kaudelta odottaisi siis sarjalle totuttuun tapaan mahdollisen rajamailla tasapainoilevia kauhukuvia siitä, mitä kansansa kaltainen johtaja voi saadakaan aikaan. Yllättävää on kuitenkin se, miten kausi huomioi Trumpin valtakauden: se on käänteiltään lähes yhtä tyhmä kuin Trump itse.
House of Cardsin yksi ristiriita sarjana on aina ollut se, että se leikkii vakavasti otettavaa poliittista draamaa mutta pyrkii samaan aikaan kosiskelemaan yleisöään suurieleisillä hahmoillaan ja paikoittain älyttömillä juonikuvioillaan. Tuleva presidentti saattaa esimerkiksi tönäistä liikaa tietävän journalistin metron alle kuin paraskin Agentti 47, minkä jälkeen loppukausi käsittelee kuivahkosti demokraattien vaalirahoitusskandaalia.
Show'n neljäs kausi käänsi kuitenkin teatraalisuuden ja näennäisrealismin yhdistelmän edukseen. Clintonin ja Trumpin tosimaailman presidenttikisa sai nimittäin sarjan kärjistetyn poliittisen draaman vaikuttamaan yhtäkkiä häiriinnyttävän todentuntuiselta. Vaikutelmaa ei ainakaan haalistanut se, että Frankin hahmossa on paljon samoja häikäilemättömiä piirteitä kuin Trumpissa. Sarja ennusti lisäksi täsmälleen oikein äänestäjistä ongitun massadatan hyödyntämisen osana vaalitaistoa. Jälkikäteen tarkastellen myös tapa, jolla Frank ja Claire valjastavat terrorismipelon osaksi tavoitteitaan, heijastelee osuvasti USA:n uuden päämiehen valtakauden alkua.
Viidennellä kaudella saattoi silti olla edessään mahdoton tehtävä. Jo ajankohtaisuuden aallonharjalla pysyttely olisi ollut haastavaa, saati sitten se, että kausi pelottaisi ja kiehtoisi kuin se absurdi todellisuus, jossa parasta aikaa elämme. Sarjan luojan, Beau Willimonin, jätettyä pääkäsikirjoittajan pestinsä House of Cards hukkaakin teränsä kuin äärioikeiston ykkössätkynukke kannatuslukemansa.
Kausi alkaa silti jokseenkin lupaavasti. Frankin ja kansansuosikki William Conwayn presidenttitaiston loppumetrit venytetään usean jakson mittaiseksi. Kun häviölle joutuneet Frank ja Claire kampeavat äänestyksen pattitilanteeseen tekaistujen terroristi-iskujen ja kuvernöörien kiristyksen voimin, asetelmasta kehkeytyy kiinnostava. Pääparin juonittelu on yliampuvaa, mutta sen pystyy hyväksymään, sillä tasatilanne on kaksikollekin vain täpärä hengähdystuokio. Verrattuna Trumpin aiheuttamaan todelliseen kaaokseen heidän synnyttämänsä sekaannus ei sitä paitsi tunnu erityisen kaukaa haetulta.
Puolivälinsä jälkeen kausi alkaa kuitenkin kompuroida omaan nokkeluuteensa. Käsikirjoitus panttaa ahkerasti Frankin suurta mestarijuonta, joka paljastuu loppujen lopuksi niin järjenvastaiseksi, että se tuntuu suorastaan loukkaukselta katsojan älykkyyttä kohtaan. Finaalijakson yllätyksiä odotellessa varsinainen tarina, joka pyörii Frankin kongressitutkinnan ja virkasyyteuhan ympärillä, ei puolestaan etene mihinkään.
Juonenkuljetuksen typeryydet vaivaavat koko kauden jälkimmäistä puoliskoa. Käsikirjoittajat kynäilevät Frankin nurkkaan niin toivottomasti, että käänteet, joita hänen pelastamisekseen vaaditaan, ohittavat naurettavuudessaan Game of Thronesin ääntä nopeamman korpinkin. Viimeistään, kun presidentti hoitelee ulkoministerinsä pois pelistä tönäisemällä tämän alas Valkoisen talon portaita, sarja hylkää kaikki uskottavuuden rippeensä. Vaientaessaan entisiä liittolaisiaan Frankilla on myös käytössään ehtymätön varasto selittämättömiä salamurhaaja-agentteja hoitamaan hänen likaisen työnsä – vieläpä videoyhteyden välityksellä!
Sarjan uudet sivuhenkilöt, jotka kaappaavat paljon ruutuaikaa, ovat puolestaan yksinkertaisesti tylsiä. Show vihjailee jatkuvasti, että Campbell Scottin näyttelemällä Mark Usherilla ja Patricia Clarksonin esittämällä salaperäisellä Jane Davisilla on jokin ovela suunnitelma takataskussaan. Näiden taustalla naruista vetelevien pelurien loputon mystisyys käy kuitenkin nopeasti uuvuttavaksi. Scott on tosin kylmän hätkähtämättömässä, auktoriteettia huokuvassa roolissaan vaikuttava, mutta hahmosta on vaikea kiinnostua hänen perimmäisten motiiviensa jäädessä pimentoon.
Erityisen kyllästyttäväksi kaudella muodostuu Clairen ja hänen rakastajansa Tom Yatesin suhde. Tomin kohtalon sarjassa pystyi arvaamaan heti, kun hän änkesi vällyjen väliin presidentin vaimon kanssa. Vääjäämätöntä viivytetään niin hartaasti, että aloin harkita kaksikon alituisten synkistelevien sänkykeskustelujen pikakelausta. Clairen taantuminen omakätiseksi murhaajaksi ei sitä paitsi kuulu sekään kauden välkyimpiin käänteisiin.
Frankin monologit ovat myös kokeneet inflaation. Presidentin yksinpuheluilla on edelleen hetkensä, kuten hänen syyttäessään kauden toiseksi viimeisessä jaksossa yleisöä siitä, miten nämä ovat täysin hänen performanssinsa vietävissä. Suurimmaksi osaksi ne tuntuvat silti jo venytetyn itsetarkoituksellisilta ja käyvät ylivedetyssä mahtipontisuudessaan itseään vastaan.
Sarjan vetäjät olettavat, että katsojina kihertelemme automaattisesti Kevin Spaceyn sanomisille riippumatta siitä, kuinka mitäänsanomatonta jaarittelua hänen suuhunsa kirjoitetaan. Kun Frank päätti Yhdysvaltain perustajaisiä koskevan puheensa sanoihin ”Meet your new daddy”, pyörittelin silmiäni sille, kuinka paljon nasevammaksi ja raflaavammaksi show itsensä kuvittelee kuin se enää todellisuudessa onkaan.
Asetelma, johon sarja kauden päätteeksi jää, ei nostata odotuksia jatkoa kohtaan. Frankin ja Clairen vastakkainasettelu nimittäin kaluttiin juonikuviona loppuun jo kolmannella ja neljännellä kaudella. Erityisen harmittavaa on, että sarja olisi voinut viedä tarinaansa paljon kiinnostavampaankin suuntaan. Frankin ”One nation, Underwood” -puheen perusteella odotin presidenttiparin pyrkivän sekoittamaan maansa hallinnon ja demokratiakoneiston niin pahasti, että heistä tulee loppujen lopuksi Turkin presidentti Erdoğanin kaltaisia diktaattoreita. Näin tarina olisi kaiken lisäksi peilannut ovelasti niitä pelkoja, joita vapaan maailman uuden johtajan omavaltaiset tempaukset ovat rapakon takana nostattaneet.
Silti on ihailtava, kuinka sarja onnistuu ajankohtaisesti ennakoimaan Yhdysvaltain uuden hallinnon ongelmia. Kongressitutkinta sekä Valkoisen talon sisäpiirivuodot lehdistölle vaivaavat niin Frankia kuin Trumpiakin.
On vaikea arvioida, kuinka paljon Willimonin lähtö House of Cardsin ruorista on vaikuttanut sen viidennen kauden lässähdykseen. Kauden alkupuolisko tarjoaa vielä sitä samaa tasalaatuisen koukuttavaa joskin jo moneen kertaan nähtyä poliittista kieroilua, mitä sarjalta on totuttu odottamaan. Viimeisen seitsemän jakson kohdalla pakka sitä vastoin leviää käsiin umpipöhlöjen käänteiden seuratessa toisiaan. Toisin kuin Game of Thronesin seitsemäs kausi, sarja ei edes onnistu olemaan hölmöyksineen viihdyttävä vaan esittää älykkäämpää kuin onkaan. Heikko käsikirjoitus ja tarinan puuduttava paikallaan polkeminen ovat vihje siitä, että neljäs kerros olisi tälle korttitalolle riittänyt.
Kommentit
Lähetä kommentti