Prinsessa Mononoke

Mononoke-hime

(1997)

Ihminen on sodassa luontoa vastaan. Luonto ei ole iskenyt vielä koko voimallaan takaisin, mutta jos jatkamme sen riistämistä, teollistuneen yhteiskuntamme päivät ovat luetut. Kun fantasiatarinassa metsän jättiläinen suuntaa raivonsa ympäristöstään piittaamatonta rautakaupunkia kohtaan, kirjoittaja vihjannee jotain – oli kyseessä sitten Tolkien tai Hayao Miyazaki.

Prinsessa Mononokea on kutsuttu Miyazakin eeppiseksi toimintelokuvaksi. Se on vahvalla ympäristösanomalla ja moraalisesti harmailla sivuhenkilöillä varustettu animaatiofantasiaseikkailu, jonka tarinan keskiössä on luonnon puolesta taisteleva, taipumaton naishahmo. Hupsista, taisin kuvailla vahingossa Tuulen laakson Nausicaän! Ei ihme, sillä ohjaajamestari on itsekin sanonut tehneensä Mononoken selventääkseen Nausicaän teemoja.

Vaikka Miyazakin elokuvat ovat yleensä lapsiystävällisiä, Prinsessa Mononoke edustaa toista maata. Kun demonilta kirouksen saanut nuori Ashitaka karkoitetaan kotikylästään kohtaloaan etsimään, matkalla ei irtoraajoissa ja -päissä säästellä. Myyttinen keskiaikainen Japani näyttäytyy leffassa armottomana ja vihamielisenä paikkana.

Raadollisuuden vastapainoksi saarivaltion kansantarut heräävät upeasti eloon Studio Ghiblin animaatiovelhojen loihtimana. Yksityiskohtaista piirrostyötä on siellä täällä ehostettu digitaalisilla tekniikoilla, kuten 3D-renderöinnillä ja partikkeliefekteillä, minkä seurauksena lopputulos on paikoitellen todella vaikuttava. Lonkeroiden peittämä villisikademoni ja jättiläisenä öisin vaeltava metsän jumala ovat muun muassa huikeita ilmestyksiä.

Miyazakin vahvuuksiin ohjaajana lukeutuu se, että hän osaa luoda elokuvamaailmoja, jotka tuntuvat paljon laajemmilta kuin leffassa edes paljastetaan. Tämä taito on esillä myös Prinsessa Mononokessa. Lukuisia mielikuvituksellisia yksityiskohtia ei erityisemmin selitellä, koska hahmot elävät filmin kuvaamassa todellisuudessa eikä heidän tarvitse niitä erikseen kommentoida. Puhuvat jättiläissudet ja silmät punaisena hohtavat apinahumanoidit täytyy vain hyväksyä sellaisinaan.

Toki tällaisessa maailman esittelyssä on kääntöpuolensakin. Koska vallitsevia sääntöjä ei erikseen selitetä, tarinankertoja voi kiskaista hatusta aina vain uusia uskomattomia fantasiaelementtejä juonta edistämään. Silti uusien satumaisuuksien mukaan tuominen tuntuu harvoin Miyazakin elokuvissa huijaukselta. Ennemmin leffauniversumin lainalaisuudet vaikuttavat olleen jo alusta asti paikallaan, kunnes ne vähitellen tarinan edetessä valkenevat myös katsojalle.

Huoli ihmisen vastuuttomasta toiminnasta paistaa Mononokesta voimakkaana. Lady Eboshin johtaman rautakaupungin väki on malmia louhiessaan kaatanut ja polttanut ympäröivän metsän sekä kohdistanut aseensa sen alkuperäisiin asukkaisiin. Olemassa oleva ekosysteemi saa väistyä ihmisen kaapatessa maata teollisuuden ja teknologian tarpeisiin.

Mononoken nokkeluus piilee kuitenkin siinä, ettei se esitä tätä vastakkainasettelua mustavalkoisena. Eboshi esimerkiksi osoittautuu vivahteikkaaksi hahmoksi, joka itsekin kamppailee altavastaajana kaupungin tuliasetuotantoa havittelevan lordin joukkoja vastaan. Samalla hän pitää suojeluksessaan yhteiskunnan heittiöitä eli spitaalisia ja prostituoituja.

Luonto ei puolestaan edusta filmissä pelkkää harmoniaa, vaan metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Susijumalat muun muassa hyökkäävät elokuvan alussa Eboshin karavaanin kimppuun säälimättömästi ja ilman provokaatiota. Aarnion asukkien keskuudessa vallitsee myös täysi eripura, sillä sudet ja villisiat suhtautuvat toisiinsa vähintään yhtä epäluuloisesti kuin kaksijalkaisiin uudisraivaajiin.

Mononoke onkin leffana kaukana saarnaavasta, sillä se tiedostaa, ettei ympäristön ja ihmisen välisessä konfliktissa aina ole kysymys hyvästä ja pahasta. Luonto itsessään on täynnä julmuutta, kun taas sitä hyödyntävien ihmisten motiivit voivat olla täysin ymmärrettävät ja samaistuttavat.

Elokuvan pääkaksikosta eli Ashitakasta ja Mononokesta ei toisaalta muodostu yhtä kiehtovia kuin sen moniulotteisista sivuhenkilöistä. He jäävät hahmoina etäisiksi eikä heillä ole myöskään tarinassa mainittavaa kehityskaarta.

Parivaljakolla on silti kiinnostavat puolensa. Ashitaka ottaa tarinan vastakkainasettelussa ulkopuolisen rauhansovittelijan rooliin, mutta on kykenemätön vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Hänen hahmoonsa sisältyy myös ovelaa symboliikkaa, sillä hän käy omaa taisteluaan ihmisluontoa vastaan: hänen kätensä vallannut kirous on ihmisestä lähtöisin ja suo hänelle murhaavat taistelijankyvyt mutta levitessään vähitellen tappaa hänet. Romuluksen ja Remuksen tarusta ammentava, susijumalan kasvattama Mononoke ei puolestaan eläimellisenä villityttönä sovi konventionaalisten naishahmojen muottiin. Ashitakan romanttiseksi partneriksikaan hän ei lankea.

 

Yksi Prinsessa Mononoken heikkouksista elokuvana on kuitenkin se, että se muistuttaa joka suhteessa läheisesti Nausicaäta. Leffan teemat ja tarina eivät tarjoa juuri mitään uutta siihen nähden, mitä Miyazakilla oli sanottavanaan jo 13 vuotta aikaisemmin. Merkittävin ero filmien välillä on niiden loppu. Miyazaki halusi nimittäin tehdä selväksi, ettei hyviä asioita tapahdu itsestään vaan yhteistyön ja uhrausten tuloksena.

Pidin itsekin Nausicaän loppuratkaisua pettymyksenä messiaanisine ylösnousemuksineen, mutta Mononokella on omat ongelmansa. Lady Eboshi tulee nimittäin järkiinsä liian äkillisesti juonen vaatimuksesta ilman, että hän on todella oppinut mitään tarinan aikana. Metsän jumalan kuoltua hän on sitä paitsi saavuttanut alkuperäisen tavoitteensa, eivätkä rautakaupungin tuho ja käden menetys tunnu riittäviltä syiltä määrätietoisen hahmon täydelliseen takinkäännökseen.

Nausicaän vuoksi Prinsessa Mononokesta tuskin koskaan muodostuu suurinta suosikkiani Ghibli-leffojen joukossa. Toisaalta näiden kahden filmin samankaltaisuutta voi pitää sivuseikkana. Ekosanoma ei ollut mennyt perille ihmiskunnalle vuonna 1997 eikä se ole mennyt vielä 20 vuotta myöhemminkään ilmastonmuutoksen grillatessa maapalloa koko ajan lämpenevällä liekillä. Vaikka Miyazaki ohjaisi saman älykkään ympäristönsuojeluaiheisen elokuvan muistutukseksi kerran vuosikymmenessä, pitäisin sitä äärimmäisen arvostettavana tekona.