Dunkirk

Christopher Nolan hallitsee jännityksen luomisen. Toisen maailmansodan tärkeimmästä evakuointioperaatiosta kertova Dunkirk on suoraviivainen trilleri, sotaleffojen Mad Max: Fury Road. Se ei kärsi auteurin edeltävän neljän filmin tavoin puuduttavasta pateettisuudesta. Interstellarin, tuon scifi-elokuvien hyväntahtoisen hölmöläisen, jälkeen Dunkirkin mittakaava tuntuu tosin miltei vaatimattomalta. Se osoittautuu kuitenkin ohjaajansa parhaaksi tekeleeksi sitten The Prestigen.

Nolanin leffojen vahvuus on aina ollut se, että ne ovat kivempia katsella kuin valtaosa Hollywoodin efektieepoksista. Niin on asian laita myös Dunkirkin tapauksessa. Jo sen sinertävänharmaa värimaailma luo filmin merenrantamiljööseen kolkon ja hyytävän tunnelman. Elokuva myös hyödyntää runsaasti käytännön tehosteita ja lavasteita, kuten oikeita ympäristöjä, oikeita laivoja ja oikeita stuntteja. CGI:ta käytetään vain ulkoasun ehostukseen, eikä se missään vaiheessa ryöstä pääosaa.

Koska kyseessä on Nolan-elokuva, ei kerronnalliselta kikkailulta tietenkään vältytä. Leffan kolmen päähahmon tarinat etenevät päällekkäin mutta erisuuruisissa aikaikkunoissa. Fionn Whiteheadin esittämän Tommyn edesottamuksiin uhrataan elokuvan aikaa kokonainen viikko, Mark Rylancen kapteeni Dawsonin purjehdusreissuun päivä ja Tom Hardyn pilotti Farrierin ilmataisteluihin tunti. Käytännössä filmistä muodostuu yksi iso montaasi, jossa leikkaus yhdistää kolme juonikaarta dramaattiseksi kokonaisuudeksi.

Leffan aikajanajako voisi tuntua itsetarkoitukselliselta, mutta kolme eri näkökulmaa maalta, mereltä ja ilmasta täydentävät toisiaan. Sota koskettaa suurta joukkoa ihmisiä. Siinä, missä toisille sen kauhut kestävät hetken, toisille selviytymiskamppailu paisuu loputtomaksi helvetiksi.

Päähahmojen luonteisiin tai taustoihin ei Dunkirkissa syvennytä, muttei se ole tarpeellistakaan. Kolmikko toimii ainoastaan näkökulmahenkilöinä yleisölle. Samaistuminen syntyy heidän reagoidessa tapahtumiin ja tehdessä valintoja epätoivoisissa tilanteissa.

Heidän käyttäytymisensä tukalissa paikoissa paljastaa myös eri puolia heistä ihmisinä. Esimerkiksi Tommy ja hänen ranskalainen kumppaninsa eivät ole suinkaan sankarillisia urhoja vaan tavallisia jänishousuja, jotka hädissään yrittävät ujuttautua salaa evakuointiveneeseen.

Nolan on itsekin todennut, että selviytyminen on koko elokuvan pihvi. Tässä suhteessa se muistuttaa etäisesti Cloverfieldin kaltaisia katastrofileffoja. Toisaalta mieleen tulee lempisotafilmini, Sukellusvene U-96, jossa kouriintuntuva henkiinjäämistaistelu näytteli niin ikään pääosaa. Myös Dunkirkissä altavastaajan ahdistavaan asetelmaan on helppo eläytyä, eikä sotagenressä hahmojen selviytyminenkään ole varmaa.

Hieman yllättävästi kaikki elokuvan tärkeimmät henkilöt säästyvät kuitenkin noutajalta, vaikka yksi joutuukin vangiksi. Tämä ei silti pilaa lukuisten läheltä piti -hetkien jännitettä. Täpärät pelastautumiset tuntuvat uskottavilta, eivätkä keskeisetkään hahmot vaikuta Hannu Hanhilta.

Dunkirkin skaala on jopa odottamattoman henkilökohtainen. Aihe mahdollistaisi valtavat alusarmadat ja sykähdyttävät massataistelut, mutta leffan näkökulma pysyttelee pienen ihmisen tasolla. Vaikka isoille toimintakohtauksille on varattu hetkensä, elokuvan huomio on yksilötason piinaavissa kokemuksissa. Nolanin teos onnistuukin samoissa asioissa, joista muun muassa Game of Thronesin Battle of the Bastards -jaksoa on kehuttu.

Näyttelijöiden panos on äärimmäisen tärkeä etäiseksi jäävien hahmojen inhimillistämisessä. Esimerkiksi Rylancen kasvoilta voi lukea tuskan hänen punnitessaan huonoja vaihtoehtoja. Hardy puolestaan on valittu lentäjä-ässän rooliin epäilemättä siksi, koska Nolan tietää jo Yön ritarin paluusta hänen pystyvän vakuuttavaan roolisuoritukseen vaikka kasvot peitettynä. Huolimatta tästä poikkeuksellisesta haasteesta Hardy osoittaa jälleen olevansa yksi sukupolvensa lahjakkaimmista Hollywood-tähdistä. Farrierin sisäistä kamppailua voi nimittäin seurata yksistään hänen silmiensä liikkeistä.

Hans Zimmerin soundtrackista voi sen sijaan olla montaa mieltä. Koko musiikkiraita on alati intensiivisemmäksi äityvää mehustelua, jossa tuomionpäivän kello tikittää tiktok-tiktok. Tällä tyylillä saataisiin villasukkien kutomisestakin sydäntä tykyttävä kokemus. Ainoastaan Inception-sumutorvet puuttuvat.

Toisaalta musiikin yhteys elokuvan kantaviin teemoihin on selkeä: sota ei suo helpotuksen hetkeä. Jokaisesta vaaran paikasta selviäminen johtaa aina vain uuteen ahdinkoon. Jos soundtrack tuntuu hellittämättömältä, jopa väsyttävältä, kenties se onkin täsmälleen sen tarkoitus. Keskeytymätön musiikki tukee myös leffan montaasirakennetta, jossa leikataan jatkuvasti eri tapahtumapaikkojen ja -aikojen välillä. Ääniraidasta kehittyy filmin dramatiikan tukipilari.

Nolanin heikkous toimintaohjaajana on tosin aina ollut se, että hän luottaa liikaa nopeisiin leikkauksiin sähköisen tunnelman luomisessa. Tästä syystä lopputuloksesta muodostuu usein tarpeettoman sekava. Esimerkiksi Dunkirkin huippukohdassa tiheät match cut -leikkaukset lähestyvien saksalaishävittäjien välillä ovat oppikirjamaista jännityksen rakentamista. Samaan aikaan on kuitenkin vaikea ottaa selvää, kenen hahmon näkökulmaa kullakin hetkellä seuraamme. Pidemmät yksittäiset otokset tekisivät elokuvan rytmistä vähemmän yksitoikkoisen.

Ilahduttavasti Nolan ei silti Dunkirkissä alennu käsikirjoittajana ylenpalttiseen yleisölle selittelyyn ja rautalangasta vääntämiseen. Elokuva onkin hänen tavanomaiseen tyyliinsä verrattuna vahvasti ”show, don't tell” -periaatetta noudattava. Tällä kertaa hän ei myöskään tukeudu ohjaajana ylidramaattisuuteen tai teatraalisuuteen. Leffan lopussa paatoksellisuudelta ei tosin vältytä Churchillin hengennostatuspuheen kaikuessa radiosta ja kuolleiden saadessa tunnustuksensa.

Dunkirkin sanomassa on kuitenkin arvostettavaa se, että sen mukaan selviytyminen itsessään voi olla  uroteko. Brexit-aikakaudella tarpeeseen tulee myös muistutus siitä, että vaikka leffassa britit konkreettisesti erkanevat Euroopasta, he kaipaavat edelleen yhteistyötä muiden kansojen kanssa. Miellyttävää on niin ikään se, ettei filmi sorru saksalaisten mustavalkoiseen demonisointiin vihollisina.

Toisaalta vieroksun sotaelokuvissa sellaista sankaruusihannointia, jossa sodasta itsestään rakennetaan kansallishenkeä nostattavaa myyttiä. Tätä on nimittäin aistittavissa filmin lopun hehkutuksessa. Tietysti ymmärrän, että toinen maailmansota oli brittien näkökulmasta oikeutettu taisto hirviömäistä roistovaltiota vastaan. Silti nykypäivänä sitäkin toivoisi jo käsiteltävän ihmiskunnan yhteisenä tragediana eikä verukkeena yksittäisten osapuolten itsetunnon pönkitykselle.

Siinä missä Nolanin edellinen elokuva, Interstellar, oli epätasainen, kömpelösti kirjoitettu mutta usein puhutteleva teos, Dunkirk on tehokas otteessaan pitävä trilleri, joka jää silti hieman ontoksi. Vähän käsiteltyä aihevalintaa sekä taitavaa jännityksen rakennusta lukuun ottamatta filmi ei tarjoa paljoa, mikä erottaisi sen muista sotaelokuvista. Selviytymisen suhdetta sankaruuteen ja pelkuruuteen soisi teemoina laajennettavan perinteisen liittoutuneiden urhoollisuuden ylistyksen sijaan. Tällaisenaankin leffa saa minut silti toivomaan, että eeppisten paisuttelujen sijaan Nolan palaisi pysyvästi vahvuusalueelleen pienimuotoisempien jännärien pariin.