Dunkirk

(2017)

Christopher Nolan hallitsee jännityksen luomisen. Toisen maailmansodan tärkeimmästä evakuointioperaatiosta kertova Dunkirk on suoraviivainen trilleri, sotaleffojen Mad Max: Fury Road. Se ei kärsi auteurin edeltävän neljän filmin tavoin puuduttavasta pateettisuudesta. Interstellarin, tuon scifi-elokuvien hyväntahtoisen hölmöläisen, jälkeen Dunkirkin mittakaava saattaa tosin tuntua jopa vaatimattomalta. Se kohoaa kuitenkin ohjaajansa parhaaksi tekeleeksi sitten The Prestigen.

Nolanin leffojen vahvuus on aina ollut se, että ne ovat kivempia katsella kuin valtaosa Hollywoodin efektieepoksista. Niin on asian laita myös Dunkirkin tapauksessa. Jo sen sinertävänharmaa värimaailma luo filmin merenrantamiljööseen kolkon ja hyytävän tunnelman. Elokuva myös hyödyntää runsaasti käytännön tehosteita ja lavasteita, kuten oikeita ympäristöjä, oikeita laivoja ja oikeita stuntteja. CGI:ta käytetään vain ulkoasun ehostukseen, eikä se missään vaiheessa ryöstä pääosaa.

Koska kyseessä on Nolan-elokuva, ei kerronnalliselta kikkailulta tietenkään vältytä. Leffan kolmen päähahmon tarinat etenevät päällekkäin mutta erimittaisissa aikaikkunoissa. Fionn Whiteheadin esittämän Tommyn edesottamuksiin uhrataan elokuvan aikaa kokonainen viikko, Mark Rylancen kapteeni Dawsonin purjehdusreissuun päivä ja Tom Hardyn pilotti Farrierin ilmataisteluihin tunti. Käytännössä filmistä muodostuukin yksi iso montaasi, jossa leikkaus yhdistää kolme juonikaarta dramaattiseksi kokonaisuudeksi.

Leffan aikajanajako voisi tuntua itsetarkoitukselliselta, mutta kolme eri näkökulmaa maalta mereltä ja ilmasta täydentävät toisiaan. Sota koskettaa suurta joukkoa ihmisiä. Siinä, missä toisille
sen kauhut kestävät hetken, toisille selviytymiskamppailu muuttuu loputtomaksi helvetiksi.

Päähahmojen luonteisiin tai taustoihin ei Dunkirkissa syvennytä, muttei se ole tarpeellistakaan. Kolmikko toimii ainoastaan yleisön sijaishenkilöinä. Samaistuminen syntyy heidän reagoidessa tapahtumiin ja tehdessä valintoja epätoivoisissa tilanteissa. Heidän käyttäytymisensä tukalissa paikoissa paljastaa myös eri puolia heistä ihmisinä. Esimerkiksi Tommy ja hänen ranskalainen kumppaninsa eivät ole suinkaan sankarillisia urhoja vaan tavallisia jänishousuja, jotka hädissään yrittävät ujuttautua salaa evakuointiveneeseen.

Nolan itsekin on todennut, että selviytyminen on koko elokuvan pihvi. Tässä suhteessa se muistuttaa etäisesti Cloverfieldin kaltaisia katastrofielokuvia. Toisaalta mieleen tulee lempisotaleffani, Das Boot, jossa kouriintuntuva henkiinjäämistaistelu näytteli niin ikään pääosaa. Myös Dunkirkissä altavastaajan ahdistavaan asetelmaan on helppo eläytyä. Sotaelokuvissa olennaistenkaan hahmojen kuolemat eivät sitä paitsi ole harvinaisia, joten päädyin seuraamaan ison osan leffasta teatteripenkin reunalta.

Hieman yllättävästi kaikki filmin tärkeimmät henkilöt säästyvät kuitenkin noutajalta, joskin yksi heistä joutuu vangiksi. Tämä ei silti pilaa lukuisten läheltä piti -hetkien jännitettä. Täpärät pelastautumiset tuntuvat uskottavilta, eivätkä keskeisetkään hahmot vaikuta Hannu Hanhilta.

Dunkirkin skaala on jopa odottamattoman henkilökohtainen. Aihe mahdollistaisi valtavat alusarmadat ja sykähdyttävät massataistelut, mutta leffan näkökulma pysyttelee pienen ihmisen tasolla. Vaikka isoille toimintakohtauksille on varattu hetkensä, elokuvan huomio on yksilötason ahdistavissa kokemuksissa. Nolanin teos onnistuukin samoissa asioissa, joista muun muassa Game of Thronesin Battle of the Bastards -jaksoa on kehuttu.

Näyttelijöiden panos on äärimmäisen tärkeä etäiseksi jäävien hahmojen inhimillistämisessä. Esimerkiksi Rylancen kasvoilta voi lukea tuskan hänen punnitessaan huonoja vaihtoehtoja. Hardy puolestaan on valittu lentäjä-ässän rooliin epäilemättä siksi, koska Nolan tietää jo Dark Knight Risesista hänen pystyvän vakuuttavaan roolisuoritukseen vaikka kasvot peitettynä. Huolimatta tästä poikkeuksellisesta haasteesta näyttelijälle Hardy osoittaa jälleen olevansa yksi sukupolvensa lahjakkaimmista Hollywood-tähdistä. Farrierin sisäistä kamppailua voi nimittäin seurata yksistään hänen silmiensä liikkeistä.

Hans Zimmerin soundtrackista voi sen sijaan olla montaa mieltä. Toisaalta se alleviivaa rasittavasti elokuvan jokaisen kohtauksen tunnetilaa, koitti hahmoille sitten jännäkakka-aika tai iloinen helpotus. Koko musiikkiraita on alati intensiivisemmäksi äityvää mehustelua, jossa tuomionpäivän kello tikittää tiktok-tiktok. Tällä tyylillä saataisiin villasukkien kutomisestakin sydäntä tykyttävä kokemus. Ainoastaan Inception-sumutorvet puuttuvat.

Toisaalta musiikin yhteys elokuvan kantaviin teemoihin on selkeä: sodan keskellä ei suoda helpotuksen hetkeä. Jokaisesta vaaran paikasta selviäminen johtaa aina vain uuteen ahdinkoon. Jos soundtrack tuntuu hellittämättömältä, jopa väsyttävältä, kenties se on täsmälleen sen tarkoitus. Keskeytymätön musiikki tukee myös leffan montaasirakennetta, jossa leikataan jatkuvasti eri tapahtumapaikkojen ja -aikojen välillä. Ääniraidasta kehittyy filmin dramatiikan tukipilari.

Nolanin heikkous toimintaohjaajana on tosin aina ollut se, että hän luottaa liikaa nopeisiin leikkauksiin sähköisen tunnelman luomisessa. Tästä syystä lopputuloksesta muodostuu usein tarpeettoman sekava. Esimerkiksi Dunkirkin huippukohdassa tiheät match cut -leikkaukset lähestyvien saksalaishävittäjien välillä ovat oppikirjamaista jännityksen rakentamista. Samaan aikaan on kuitenkin vaikea ottaa selvää, kenen hahmon näkökulmaa kullakin hetkellä seuraamme. Pidemmät yksittäiset otokset tekisivät lisäksi elokuvan rytmistä vähemmän yksitoikkoisen.

Ilahduttavasti Nolan ei silti Dunkirkissä alennu käsikirjoittajana ylenpalttiseen yleisölle selittelyyn ja rautalangasta vääntämiseen. Elokuva onkin hänelle tavanomaiseen tyyliinsä verrattuna vahvasti ”show, don't tell” -periaatetta noudattava. Hän ei myöskään tukeudu ohjaajana tällä kertaa suureellisuuksiin ja teatraalisuuteen. Leffan lopussa pateettisuuksilta ei tosin vältytä Churchillin hengennostatuspuheen kaikuessa radiosta ja kuolleiden saadessa tunnustuksensa.

Dunkirkin sanomassa on kuitenkin arvostettavaa se, että sen mukaan selviytyminen itsessään voi olla pelkuruuden sijaan uroteko. Lisäksi Brexit-aikakaudella tarpeeseen tulee muistutus siitä, että vaikka leffassa britit konkreettisesti erkanevat Euroopasta, he kaipaavat edelleen yhteistyötä muiden kansojen kanssa. Miellyttävää on niin ikään se, ettei filmi sorru saksalaisten mustavalkoiseen demonisointiin vihollisina.

Toisaalta vieroksun sotaelokuvissa sellaista sankaruusihannointia, jossa sodasta itsestään rakennetaan kansallishenkeä nostattavaa myyttiä. Tätä on nimittäin aistittavissa filmin lopun hehkutuksessa. Tietysti ymmärrän, että toinen maailmansota oli brittien näkökulmasta oikeutettu taisto hirviömäistä roistovaltiota vastaan. Silti nykypäivänä sitäkin toivoisi jo käsiteltävän ihmiskunnan yhteisenä tragediana eikä verukkeena yksittäisten osapuolten itsetunnon pönkitykselle.

Siinä missä Nolanin edellinen elokuva, Interstellar, oli epätasainen ja kömpelösti kirjoitettu teos tärkeällä sanomalla, Dunkirk on tehokas otteessaan pitävä trilleri, joka jää kuitenkin hieman ontoksi. Vähän käsiteltyä aihevalintaa ja taitavaa jännityksen rakennusta lukuun ottamatta filmi ei tarjoa paljoa, mikä erottaisi sen muista sotaelokuvista. Selviytymisen suhdetta sankaruuteen ja pelkuruuteen olisi lopussa suonut teemoina laajennettavan enemmän perinteisen liittoutuneiden urhoollisuuden ylistyksen sijaan. Tällaisenaankin leffa saa minut silti toivomaan, että eeppisten paisuttelujen sijaan Nolan palaisi pysyvästi vahvuusalueelleen pienimuotoisempien jännärien pariin.