It Comes At Night

Elämme indie-kauhun kukoistusaikaa. Perinteisesti kauhuleffojen laatu on heitellyt huonosta umpisurkeaan, mutta 2010-luvulla elokuvaohjaajat ovat alkaneet kyseenalaistaa genren pinttyneitä kliseitä. Sellaiset pienen budjetin tekeleet kuin It Follows, The Babadook ja The Witch ovat näyttäneet, että lajityypillä on vielä paljon annettavaa pelkän slasher-säikyttelyn sijaan. Trey Edward Shultsin toinen täyspitkä filmi, It Comes At Night, kohoaa kuitenkin indie-kauhun mestariteokseksi. Se vie katsojan ihmisyyden äärirajoille, jossa teot selviytymisen eteen muuttuvat liian hirvittäviksi.

Ihminen on pohjimmiltaan sosiaalinen olento, joka on onnellisimmillaan tehdessään hyvää muille. It Comes At Nightin hahmot ajautuvat kuitenkin umpikujaan, jossa heille ei jää enää vaihtoehtoja toimia altruistisesti. Oman henkensä pitimiksi he ajautuvat rikkomaan kaikkein loukkaamattomimpiakin moraalisia sääntöjä.

Shultsin kauhuteos on kuin zombi-elokuva pienoiskoossa – ilman zombeja. Se on postapokalyptinen kertomus, jossa tuhoisa pandemia riepottelee ihmiskuntaa. Ulkopuolisen maailman tilanteesta ei paljasteta paljoa. Leffan huomio kohdistuu yksittäiseen metsän keskelle eristäytyneeseen perheeseen, jonka hiljaiselon toinen perhe keskeyttää. The Walking Deadista tuttuun tapaan ihminen on ihmiselle susi, joskin sillä erotuksella, ettei The Walking Dead ole tv-sarjamuodossaan saanut mitään yhtä sykähdyttävää aikaan koko seitsemällä tuotantokaudellaan.

Elokuva alkaa seremoniattomasti, kun Paul-isä ja hänen poikansa Travis surmaavat perheen kuolemansairaan isoisän. En normaalisti lämpene in medias res -aloituksille, mutta It Comes At Night ei loikkaakaan tummanpuhuvan kohtauksen jälkeen menneisyyteen, jossa kaikki oli vielä hyvin. Sen sijaan se jatkaa tarinaansa selittelemättä ja antaa asioiden laidan paljastua katsojalle pikkuhiljaa.

Kun leffan tunnelma vähä vähältä kiristyy, myös katsoja joutuu puristamaan teatteripenkin käsinojia. Filmin perinteistä kauhuosastoa edustavat Travisin häiriintyneet painajaisunet, jotka saavat odottamaan pahinta myös pojan ollessa valveilla. Painostavaa ilmapiiriä luo erityisesti Brian McOmberin ambienssiääniraita, jota hyödynnetään yhdessä tarkalleen valittujen hiljaisten hetkien ja erinomaisen leikkauksen kanssa. Näin elokuvan jännite ei hellitä hetkeksikään.

Kutkuttava hermojaraastavuus on silti enimmäkseen erinomaisen hahmokäsikirjoituksen ansiota. Elokuvan henkilöistä muodostuu pienten yksityiskohtien kautta välittömästi pidettäviä ja mieleenpainuvia. Travis, joka on lähimpänä filmin päähenkilöä, on kuvattu empaattisena nuorena, joka kuitenkin tuntee vetoa toisen perheen äitiä, Kimiä, kohtaan. Traviksen isä, Paul, on puolestaan perheensä turvallisuudesta välittävä mutta raadollisen kylmäverinen realisti.

Myös Kimistä ja hänen miehestään, Willistä, muovataan inhimillisiä persoonia. Sijaa jätetään toisaalta epäilykselle, ovatko he sitä, mitä he väittävät olevansa.

Elokuva rakentaa vainoharhaista tunnelmaansa taitavasti. Se tekee alusta asti selväksi, että taudin piinaamassa maailmassa muut ihmiset muodostavat vaaran. Epäluulo kahden perheen välillä kasvaa luontevasti hiipien. Leffa vihjailee, että Will salailee jotain, mikä oikeuttaa Paulin epäluottamuksen. Toisaalta itsestään selvää ei ole sekään, onko Paul vain ylisuojeleva omaa vaimoaan ja poikaansa kohtaan ja näkee siten piruja kaikkialla.

Ilahduttavaa kauhufilmille on, että hahmot käyttäytyvät järkevästi ja johdonmukaisesti. Ainoastaan muutama yksityiskohta pistää silmään. Ensinnäkään selviytyjät eivät pelkää taudin tarttuvan pintojen kautta vaan käpistelevät huolettomasti esimerkiksi isoisän jäämistöä. Lisäksi tuntuu omituiselta, ettei Paul tuntemattoman miehen tapettuaan pelkää tämän mahdollisten kumppaneiden löytävän perheen asuinpaikkaa. Lopun selvittelyssä siitä, kuka aukaisi takahuoneen punaisen oven, on myös kummastuttavaa, ettei kukaan nosta esille kysymystä, miten isoisän sairastunut koira pääsi sisään huoneeseen.

Tapahtumien todellinen kulku jää kuitenkin tarkoituksella epämääräiseksi. Tämä on osa leffan epäilyksen ja pelon tematiikkaa. Jo sen otsikko viittaa epäluuloon tuntematonta kohtaan: vaikka ajatuksella metsässä vaanivasta hirviöstä leikitellään, mitään ei loppujen lopuksi saavu yöllä. ”Se” on ihmisten välinen luottamuksen puute, jota sairaus ja Traviksen kauhistuttavat painajaisunet symboloivat.

Elokuvan edetessä nämä painajaiset ja pelot alkavat sulautua vähitellen todellisuuteen, kunnes niistä tulee totta. Tälle vahvistuksen antaa myös filmin kuvasuhde, joka kaventuu aluksi vain painajaisten kohdalla. Lopussa mustat palkit jäävät sen sijaan reunoille pysyvästi.

It Comes At Nightin huipentava konflikti on niin vavahduttava, ettei tarinan monitulkintaisuus haittaa. Lopun verilöyly, jossa Paul ja hänen vaimonsa Sarah tappavat Willin, Kimin ja heidän lapsensa Andrew'n, on karmiva mutta vangitseva. Pariskunta päätyy hyytävään ratkaisuun, koska eloon jäänyt sairastunut perhe olisi heille liian suuri riski otettavaksi. Viimeinen kohtaus tekee kuitenkin selväksi, että Travis on kaikesta huolimatta saanut tartunnan, eikä tauti anna armoa kenellekään. Vääjäämättömän kuoleman kynnyksellä hänen vanhemmilleen jäljelle jää vain katumus ja kysymys siitä, olisiko mitään voinut tehdä toisin.

Julmuudestaan huolimatta Paul ja Sarah toimivat elokuvassa rationaalisesti ja ymmärrettävästi. Loppujen lopuksi heidän kylmäverisyytensä ei silti auta ketään. Sitä vastoin Traviksen usko heidän hyvyyteensä on peruuttamattomasti murskattu.

Tarinan lohduton päätös saa pohtimaan, oliko hahmoilla muita todellisia vaihtoehtoja kuin turvautua hirvittäviin tekoihin tai toimia inhimillisesti mutta kuolettavasti. Kenties kaikki elokuvan hahmot olivat jo alusta asti tuomittuja sairauden kynsissä ja olisivat päässeet hengestään joka tapauksessa. 

Kyynisyydessä ja nihilismissä vellominen ei kuitenkaan ole Shultsin elokuvan tarkoitus. Sen sijaan se haluaa yleisönsä kokevan saman epätoivon kuin hahmonsa ja pohtivan, olisiko heille ollut tarjolla jokin toinen, humaanimpi ratkaisu. Vastaus ei ole itsestään selvä juuri siksi, että moraaliset ongelmat eivät usein ole tosielämässäkään itsestään selviä. Elokuva kysyy, voivatko olosuhteet koskaan oikeuttaa sellaisen toiminnan, jonka harkitut seuraukset ovat inhimillisesti ajateltuna kammottavat.

It Comes At Nightin jännitteiden kärjistyminen ja lopullinen yhteenotto ovat kuin yleinen varoitus kriisien eskaloitumisesta, nykypäivän maailmanpolitiikkaa myöten. Esimerkiksi ydinsotaan johtavat vaiheet tuntuisivat epäilemättä kunkin osapuolen näkökulmasta kaikki ymmärrettäviltä ja rationaalisilta erikseen tarkasteltuna. Silti lopputuloksena on tuho ilman voittajaa ja sivilisaation hävitys. Ei olekaan sattumaa, että Paul mainitsee olevansa historian opettaja ja perehtyneensä erityisesti Rooman valtakunnan vaiheisiin.

Shultsin kauhuteos on useiden katsojien taholta ymmärretty väärin, sillä elokuvaa ympäröivässä keskustelussa paistaa turhautuneisuus sen tulkinnanvaraisuutta kohtaan. On totta, että monia epämääräiseksi jääviä juonielementtejä ei selitetä eikä vahvisteta. Osa arvoituksista saattaa tuntua jopa siltä, ettei Shults itsekään kirjoittajana tiedä niiden vastauksia.

Mysteerit ovat kuitenkin leffan MacGuffin. Se, miten tapahtumien todellista kulkua kuuluisi tulkita, on toissijaista. Sen sijaan elokuva haluaa samaistaa katsojansa hahmojen asemaan, jossa epäilys ja tietämättömyys vallitsevat eikä lopullista selitystä saada koskaan. Hirmuteot muodostuvat entistä karmivammiksi, kun ne suoritetaan kalvavan epävarmuuden alaisina. Oliko Willin perhe sittenkään sairas? Emme voi tietää, vaan joudumme luottamaan Sarahin tulkintaan. Aukaisiko punaisen oven unissaan kävellyt Andrew vai sittenkin Travis? Emme voi kuin arvailla ja epäillä.

It Comes At Nightin todellinen sanoma on siinä, että ihmisten keskinäinen toimeen tuleminen vaatii alituista epätietoisuuden hyväksyntää ja jatkuvaa pyrkimystä tehdä oikein. Yhteisen edun saavuttamiseksi riskejä on otettava sen suhteen, että toisen aikeet ovat pahantahtoiset ja että luottamuspelissä jää itse häviäväksi osapuoleksi. Hyvyys ei kumpua ihmisyydestä itsestään. Sen eteen on tehtävä jatkuva aktiivinen valinta.