Commando

(1985)

Toimintaelokuvien joukossa tuskin on toista Commandon veroista yltiömaskuliinisuuden ikonia. Filmin maineen perusteella mieskatsojan sietää pelätä peniksensä putoavan ja ryömivän maton alle häpeämään, jos hän ei sille lämpeä. Onneksi ymmärrän kritisoida Mark L. Lesterin kasariklassikkoa oikeista syistä: liian paljon tyhjäkäyntiä, liian vähän toimintaa ja tarpeeton naishahmokin latistamassa äijien välistä kivaa!

Commandosta on kohonnut rakastettu kulttifilmi epäilemättä sen sympaattisen kieli poskessa -asenteen vuoksi. Arnold Schwarzenegger on jo ennen yhtäkään onelineria hilpeä debyyttiroolissaan överiksi vedettynä alfauroksena. Muskelit pullistellen hän kantaa olallaan valtaisia tukkeja mutta on samalla täydellinen lempeä isä pikkutytölleen. Tulevan Kuvernaattorin olemattomat näyttelijätaidot ja voimakas itävaltalaiskorostus vain vahvistavat päähahmon huvittavuutta.

Luolamiesihanne päivitetään Commandossa modernia aikaa vastaavaksi. Arska, siis eversti John Matrix, on voittamaton tappokone, joka niittää pahiksia kumoon pataljoonittain mutta näyttäytyy hyviksille jalona sankarina. Vastustajia hän ei päihitä aivotyöllä vaan fyysisellä ylivertaisuudella ja väkivallalla. Elokuvalla on silti pilke silmäkulmassa tämän yksinkertaisen miehen mallin suhteen. ”En voi uskoa tätä macho-hevonpaskaa!” huutaa esimerkiksi kiintiönainen keskenään painiville lihaskimpuille.

Hirtehinen huumori erottaa Lesterin B-filmin positiivisesti myöhempien aikojen Hollywood-yrmyilyistä. Kornit sutkautukset ovat sen päätähden tavaramerkki, mutta meno naurattaa ilman Arnold-lisääkin. Kun Matrix opettaa tyttärensä kidnappajille oikean ja väärän eron tai paljastaa valheensa rotkon yllä keikkuvalle Sully-paralle, popparit sinkoilevat höhöttäessä suusta.

Elokuvan anteeksipyytelemättömät loppukähinät ovat jättäneet popkulttuuriin lähtemättömän jälkensä. Aivoton viihde tuskin huipentuu siitä, kun Matrix lakaisee ketoon kasarmillisen eteläamerikkalaisia kriminaaleja sarjaa lonkalta tulittaen. Stormtrooper-koulusta valmistuneet tusinasotilaat eivät tietenkään osu ylävartalo paljaana tulittavaan järkäleeseen metrienkään etäisyydeltä. Hervottomat räjähdykset kruunaavat B-leffaestetiikan.

Leffan suhtautuminen hömelöön poikamaiseen voimafantasiaansa on yhtä aikaa sekä irvaileva että lämminsydäminen. Se esittää liioitellun mieskuvansa koomisessa valossa, mutta ylitsepursuavasta testosteronista ja adrenaliinista kumpuaa samalla elokuvan hauskuus. Vaikka leffa tunnustaa pöhköytensä, se saa yleisönsä silti hurraamaan lapsuuden pyssyleikkien ja sankarihaaveiden uudelleenkuvitukselle. Aikuisiällä ei sovi myöntää haluavansa olla kuin John Matrix, mutta Commando antaa hetkeksi luvan katsojilleen eläytyä tuohon voittamattoman muskeliurhon rooliin. Ironisesti, totta kai.

Tiukkapipoinen katsoja voisi kenties motkottaa siitä, miten vahvasti elokuva liittää väkivallan osaksi miehisyyttä. Toisaalta on vaikea ajatella filmin varsinaisesti idealisoivan silmitöntä tappamista. Ennemmin ylilyöty väkivalta on vain erottamaton humoristinen osa sen tarkoituksellisen absurdia maskuliinista ihannetta.

Kuolemattomat onelinerit ja järjetön toimintatykitys ovat tunnuspiirteet, joista Commando muistetaan. Niiden pohjalta ei kuitenkaan synny kattava kuva koko filmistä. Varsinaiset tuho-orgiat vievätkin yllättävästi vain 20 minuuttia leffan puolentoista tunnin kestosta. Tällainen toimintaelokuvan rakenne on nykypäivän tauottomaan muovimäiskeeseen verrattuna kieltämättä piristävää. Se voisi tuntua suorastaan palkitsevalta, jos muu materiaali pystyisi kantamaan loput 70 minuuttia.

Filmin puuduttavin osuus on sen keskivaihe. Jo puoliväliä edeltävä ostoskeskusnujakasta autojahdiksi etenevä toimintaosio tuntuu pitkiteltyltä. Viimeistään Matrixin soluttautuessa Solid Snake -henkisesti Patrian (torilla tavataan!) tiloihin aloin kokea väsymyksen oireita. Kömpelöt kohtaukset eivät yksinkertaisesti ole tarpeeksi poskettomia viihdyttääkseen saati oikeuttaakseen hitaan temmon.

Elokuvan rasitteeksi koituu myös sen väkinäisesti kirjoitettu naissivuosa, Rae Dawn Chongin esittämä Cindy. Hänen motiivinsa lyöttäytyä Matrixin seuraan tuntuvat jopa filmin yleiseen tasoon nähden naurettavilta. Mukana roikkuva tarpeeton aisapari ei tuo leffaan mitään lisää mutta korvaa riemastuttavat typeryydet ainoastaan typeryyksillä.

Cindy ei onneksi ole sidekickinä ärsyttävin mahdollinen eikä häntä sentään pakkopariteta päähenkilölle. Fanifiktiotason tulkinnoille Matrixin ja Bennetin homoeroottisesti sävyttyneestä suhteesta jää siis sijaa. Paidaton voimamies penetroi elokuvan päätteeksi Freddie Mercury -viiksillä varustautuneen nahkahousun? Ei se ole iloista, jos pallot eivät koske.

Commandon huippukohdat, joilla leffa on jättänyt leimansa populaarikulttuuriin, osoittautuvat kokonaisuutta kiinnostavammiksi. Absurdi B-toiminta ja rempseä asenne tuottavat mainioita yksittäisiä hetkiä mutta muun filmin arvo jälkipolville on kyseenalainen. Onneksi Arska-sitaatteja kylväessä tarvitsee muistaa vain tärkein.