Leviathan

(2014)

Jos elämä suuren laupean johtajan valtakunnassa potkii päähän, mikä neuvoksi? Jobin kirja antaa vastauksen: tutkimattomia ovat erehtymättömän herrasi tiet, joten lopeta urputus ja kiitä onneasi, ettei käynyt pahemmin. Venäjällä vedetään lisäksi perseet.

Andrei Zvyagintsevin kehuja kerännyt Leviathan kertoo Kuolan niemimaalla asuvasta Koljasta, jonka niskaan vastoinkäymiset alkavat kasaantua. Korruptoitunut pormestari haluaisi jyrätä hänen talonsa oman rakennusprojektinsa tieltä eikä epäile käyttää häikäilemättömiä keinoja. Apuun hälytetään moskovalainen juristi, jonka kanssa miehen vaimo pettää. Orastava alkoholismi vain vauhdittaa päähenkilön matkaa kohti yhä synkempiä vesiä.

Kolja on elokuvan moderni Job. Keskellä hänen kurjimman epätoivonsa Pappi saarnaa hänelle: ”Voitko onkia koukulla Leviatanin ja siimaan kietoa sen kielen?” Jobin kirjan myyttinen meripeto kuvastaa Jumalan rajatonta viisautta, jota kuolevainen ei voi käsittää. Zvyagintsevin filmissä leviatanin, valaan, jäännökset makaavat kuitenkin kuolleena rannalla.

Leffan otsikko on myös viittaus englantilaisen poliittisen filosofin, Thomas Hobbesin, Leviathan-kirjaan. Hobbesin opuksessa leviatan on vertauskuva valtiosta, jonka yhteiskuntasopimuksen tehneet kansalaiset oikeuttavat käyttämään ehdotonta valtaa. Elokuva näyttääkin, mikä on pienen ihmisen kohtalo, kun auktoriteetit korvaavat viisauden vanhatestamentillisella mielivallalla.

Ei ole ihme, että Leviathan on saanut Venäjällä nationalistien ja jopa kulttuuriministerin vihat niskoilleen. Zvyagintsev kohdistaa nimittäin linssinsä venäläisen yhteiskunnan arimpiin kipukohtiin. Syrjäseuduilla yksilöitä riivaavat mielenterveys- ja alkoholiongelmat, kun taas yhteisöä virkavallan lahjonta ja korruptio.

Kritiikki valtiovaltaa kohtaa on niin ikään peittelemätöntä. Maalaukseen ikuistettu Putin tarkkailee kaupungintalon seinältä käskyläistensä toimia ja antaa heidän rötöksilleen siunauksensa. Päähenkilöt puolestaan käyttävät surutta entisten valtionpäämiesten kuvia ampumaharjoitustensa maalitauluina.

Yhteiskunnalliset ongelmat saavat elokuvassa kontrastia Jäämeren rannikon majesteettisen karusta luonnosta. Hahmojen syvimmän ahdingon keskellä paljaiden kallioiden ja hyisten vesien hallitsemat maisemat seuraavat ihmisten epäonnistumisia välinpitämättömänä.

Zvyagintsevin ohjaustyö on temmoltaan viipyilevä ja kiireetön muttei laahaava. Konfliktien annetaan rakentua vähitellen ja arkisesti. Kun hahmot esimerkiksi viettävät perheineen vapaapäivää vodkaa railakkaasti tintaten ja kivääreitään laulattaen, tunnelma enteilee vääjäämätöntä murhenäytelmää. Ennen pitkää tragedia käy myös toteen.

Hahmojen kanssakäymiset tuntuvat äärimmäisen luontevilta, mistä täytyy kiittää uskottavaa dialogia ja vaikuttavaa näyttelijätyötä. Verrattuna amerikkalaisten blockbusterien pateettisuuteen leffan todentuntuisia henkilöitä ja heidän vuoropuhelujaan on ilo seurata. Erityisesti päähenkilön näyttelijä Aleksei Serebyakov tekee vakuuttavaa jälkeä jäyhänä mutta äkkipikaisena Koljana.

Elokuvan draama on vahvaa, mutta osa sivuhenkilöistä on kirjoitettu ikävän yksioikoisiksi. Vaikka Koljan puolison, Liljan, voi päätellä poteneen masennusta jo tovin, pettävä ja itsemurhan tekevä vaimo jää karikatyyrimaiseksi. Häntä ei nimittäin liiemmin syvennetä ihmisenä. Kaupungin turmeltunut pormestari on puolestaan konnana tarpeettomankin vastenmielinen niljake vailla harmaan sävyjä.

Tarinan loppuratkaisu on ennalta arvattavissa. Silti pari tyrmistynyttä kirosanaa pääsi suustani, kun Koljan talon paikalle pystytetty herranhuone paljastui. Ortodoksinen kirkkokaan ei välty instituutiona Zvyagintsevin hampailta. Filmin tapahtumat liikkeelle laittaneen, lahjuksia vastaan ottavan piispan suusta moraalinen läksytys totuudesta tuntuu suorastaan irvokkaalta.

Leffan suhdetta Raamatun opetuksiin on tulkittu monilla tavoin, mutta itse väittäisin sitä katkeran ironiseksi. En usko, että teos asettuu ainakaan Jobin kirjan puolelle rinnastaessaan yksilön murskaavan yhteiskunnan ja sen vallanpitäjät Vanhan testamentin tyrannimaiseen kaikkivaltiaaseen. Ei liene myöskään sattumaa, että ainoa hetki, jolloin näemme elokuvassa elävän valaan, ajoittuu juuri ennen Liljan itsemurhaa. Oliko tämä säälimättömän Jumalan tahto?

Leviathan osoittautuu samaan aikaan lohduttomaksi tragediaksi ja sykähdyttävän kauniiksi elokuvaksi. Sen tärkeys kumpuaa siitä, että kyseessä on venäläisten itsensä tekemä rehellinen ja siloittelematon katsaus maan varjopuoliin. Kaikille raskassoutuinen kerronta ja masentava tarina eivät sovi, mutta helposti lähestyttävää viihdettä leffa ei edes yritä olla. Parhaiten filmin tunnelmaan pääsee pelaamalla samalla Leviathan-juomapeliä: ota ryyppy, kun hahmot ottavat ryypyn. Antoisa humala on taattu.