Invasion of the Body Snatchers

(1978)

Hollywoodissa ala-arvoisten remakejen tehtaileminen vanhoista klassikoista on muodostunut pettämättömäksi rahanlypsykoneeksi. Joskus uusversiotkin ovat silti onnistuneet. Philip Kaufmanin vuoden 1978 Invasion of the Body Snatchersia, joka kulkee myös kammottavalla suomennoksella Ihmispaholaiset, on usein nimitetty yhdeksi kaikkien aikojen parhaista uudelleenfilmatisoinneista.

Don Siegelin alkuperäinen vuoden 1956 Invasion of the Body Snatchers on scifi-kauhuklassikko, jossa avaruusolennot kaappaavat ihmisiä ja korvaavat heidät kopioilla. Ruumiinryöstäjät-nimellä Suomessa tunnettu elokuva heijasteli aikansa kommunismipelkoja. Kaufmanin versio siirtää tapahtumat fiktiivisestä kalifornialaispikkukaupungista San Fransiscon metropoliin. Sen teemat liittyvät kylmän sodan sijaan ennemmin 70-luvun salaliittoteorieoihin ja yksilöllisyyden menetykseen suurkaupungin väenpaljoudessa.

Invasion of the Body Snatchersin muukalaiset ovat fiktiivisinä avaruusolioina tavallista kiehtovampia ja omaperäisempiä. Ihmisiä imitoivat parasiitit muistuttavat lähimmin John Carpenterin The Thingin nimikkohirviöä. Siitä ne eroavat kuitenkin loisimalla ensi alkuun kasveissa ja matkimalla niiden ominaisuuksia, mikä on kylmiä väreitä nostattava piirre. Ei olekaan ihme, että ”palkoihmisistä” on kehittynyt ajan myötä käsite.

Iso osa Kaufmanin uudelleentulkinnan viehätyksestä perustuu sen pidettäville hahmoille. He ovat luonteenpiirteiltään suoraviivaisia, jopa karikatyyrimäisiä, mutteivät silti liian kärjistettyjä. Donald Sutherlandin esittämä päähenkilö Matthew saattaa olla epäuskottava ravintolatarkastajana, mutta hänen ja Brooke Adamsin näyttelemän Elizabethin välinen kemia nostaa hymyn huulille. Leonard Nimoyn skeptinen psykologi, tohtori Kibner, ja Jeff Goldblumin neuroottinen kirjailija, Jack Bellicec, puolestaan tuovat värikkyyttä sivuhenkilöihin.

Hahmot käyttäytyvät lisäksi suhteellisen uskottavasti. Elizabeth esimerkiksi tajuaa välittömästi, että hänen muuttuneessa miehessään on jotain vialla. Vain toisen käden tarinoita kuullut Kibner sen sijaan järkeilee omituiset kertomukset ihmismielen defensseiksi. Ajatus siitä, että läheiset on korvattu klooneilla, valtaa nimittäin elokuvan henkilöt yllättävän nopeasti. Kibner huomauttaakin aivan oikeutetusti, että myös yksinkertaisempia selityksiä on tarjolla.

Salaliiton epäileminen tuntuu silti luontevalta Watergate-skandaalin jälkeisille vuosille, jolloin hallituksen vallankäyttö ja kansalaisten ohjailu alkoivat herättää ihmisissä huolia. Tätä pelkoa Kaufmanin filmissä heijastelee se, miten hahmot vähitellen huomaavat jopa viranomaisten olevan mukana yhdessä suuressa juonessa heitä vastaan.

Erityisesti leffa vihjaa, että auktoriteetit yrittävät vaivihkaa ajaa kansalaisia lammasmaiseen massa-ajatteluun vaikuttaakseen heihin helpommin. Tämä tapahtuu syöttämällä ihmisille helposti hyväksyttäviä totuuksia. Urbaanissa yhteiskunnassa yksilön näkemykset hukkuvatkin samanmielisten kloonien äänen alle.

Elokuvan alkupuolella Bellicec kritisoi menestynyttä Kibneriä tällaisesta kohdeyleisönsä manipuloinnista. Hän haukkuu tohtoria keskinkertaisuudeksi, joka taivuttelee lukijansa sovittamaan itsensä maailman sanelemaan muottiin. Bellicec myös valittelee, että Kibner suoltaa ulos kirjan kerran puolessa vuodessa siinä, missä hänellä itsellään voi mennä puoli vuotta yhden lauseen kirjoittamiseen. Tämä johtuu hänen mukaansa siitä, että hän ”valitsee jokaisen sanansa yksilöllisesti”.

Koska Bellicec esitetään salaliittoteorioineen aluksi koomisena kevennyshahmona, vaikuttaa siltä, ettei tarina halua katsoja ottavan häntä vakavasti. Hänen vainoharhaisuutensa osoittautuu kuitenkin olleen alusta asti oikeutettua. Ovelana käänteenä Kibner sen sijaan paljastuu palkoihmisten kaappaamaksi juuri silloin, kun hänen vasta olettaisi epäilevänä Tuomaana joutuvan heidän uhrikseen. Hän on siis toiminut muukalaissalaliiton propagandatorvena ja johdattanut muita harhaan.

Bellicecin ja Kibnerin hahmot peilaavat aikakauden erilaisia kauhukuvia. Siinä missä Bellicec näkee salaliittoja kaikkialla, spockmaisen rationaalinen Kibner tulkitsee muiden hahmojen havainnot läheisistään heidän omaksi vastuun pakoiluksi ihmissuhteissaan. Hän tunnistaa ilmiön modernin, kaupungistuneen yhteiskunnan trendiksi, jonka myötä perheyksiköt ja avioliitot ovat alkaneet hajota. Tohtorin järkeily on elokuvan vuosikymmeneen nähden ajankohtainen, sillä 70-luvulla avioerojen määrä alkoi Yhdysvalloissa kohota merkittävästi.

Paranoiailmapiiristä väännetään leffassa myös vitsiä. Matthew esimerkiksi ehdottaa, että Elizabethin tunteettomasti käyttäytyvä mies on vain ryhtynyt republikaaniksi. Kun hörhö-Bellicecin puolestaan epäillään joutuneen ystäviensä pilanteon kohteeksi, hän toteaa painokkaasti: ”Minulla ei ole ystäviä.”

Kaufmanin uusversio hyödyntää tehokkaasti kuvallisia tehokeinoja. Hyvin ajoitetut zoomaukset, panoroimiset ja käsivarakameran käyttö tukevat jännityksen rakentumista. Tyylikästä visuaalista ulosantia edustavat myös käytännön efektit, sillä alien-kukat ja koteloituneet ihmiset ovat oikeasti puistattavaa katsottavaa.

Elokuvan äänisuunnittelu on niin ikään ensiluokkaista. Jo aloituskohtauksessa etäisesti kirkumista muistuttava taustahumina säestää parasiittien pahaenteistä saapumista maapallolle. Myöhemmin filmin epäluuloista tunnelmaa taas korostaa häiriinyttävä sykkivä ambienssi. Mainitsematta ei voi myöskään jättää palkoihmisten jo ikoniseksi muodostunutta hyytävää huutoa.

Suurin ongelmani Invasion of the Body Snatchersin kanssa on se, että mainion alkupuolen tunnelmointinsa jälkeen se ei vaivaudu pitämään jännitystä yllä loppuun asti. Pientä harmistusta aiheuttaa esimerkiksi jo se, ettei näyttelijöistä välity järin voimakasta hätääntyneisyyden ja ahdistuksen vaikutelmaa, kun kaupungin laajuinen ihmisjahti alkaa. Elokuvan musiikki myös menettää loppua kohden uhkaavuuttaan ja korostaa tarpeettomastikin tapahtumien toiminnallisuutta.

Pahimman tyylirikon muodostaa kuitenkin leffan alentuminen täysin tyhjänpäiväiseen koomiseen kevennykseen. Nimenomaisesti kohtaus, jossa elokuvassa aiemmin nähty katusoittaja ilmestyy yllättäen paikalle koiran ja ihmisen alien-hybridinä, romuttaa koko tarinan siihenastisen vakavasti otettavuuden. Tökerön erikoisefektin lisäksi hetken naurettavuutta alleviivaa tarkoituksellisen typerryttävä banjomusiikki. Aivan kuin yhtäkkinen sävymuutos ei olisi muuten tarpeeksi jyrkkä, Matthew täräyttää kohtauksen päätteeksi vielä muukalaismummon nyrkillä kanveesiin.

Epäonnistunutta huumoria vähäpätöisemmän valituksen aiheen tarjoaa päähenkilöiden välinen romanssi, jonka kehitys on liian hätäistä herättääkseen tunteita. Annan kuitenkin pakollisen rakkauskuvion anteeksi, sillä Sutherland ja Adams tekevät hahmojen parituksesta uskottavan. Lemmentarinan päätös on sitä paitsi kauhufilmille asianmukaisen epäonninen ja karmiva. Se, miten Elizabeth on avioliitostaan huolimatta ollut alusta asti ihastunut Matthewiin, nivoutuu myös osaksi Kibnerin esille nostamaa järkkyvien ihmissuhdeinstituutioiden teemaa.

Elokuvahistorian kylmäävimpiin kuuluva loppuratkaisu paikkaa leffan jälkimmäisen puoliskon puutteita. Yllätys on pohjustettu herkullisen kierosti: viimeinen kohtaus seuraa Matthew'ta ikään kuin hän olisi soluttautunut palkoihmisten joukkoon. Vasta kun viimeinen selviytyjistä tunnistaa hänet, totuus paljastuu. Harmillisesti hiuksianostattavasta käänteestä on vaikea olla spoilaantumatta etukäteen, sillä sormella kameraan osoittava palko-Matthew on filmin tunnistettavin yksittäinen kuva.

Kaufmanin uudelleenfilmatisointi 50-luvun klassikosta on onnistunut scifi-kauhuelokuva. Loppupuolen kömpelösti heittelehtivän sävynsä vuoksi se ei kuitenkaan kykene haastamaan genren ikimuistoisimpia teoksia. Siitä huolimatta leffa on ehdotonta suositeltavaa jokaisen Alien- ja The Thing -fanin katsomislistalle. Jo Sutherlandin epäinhimilliseen huutoon vääristyneet kasvot yksin oikeuttavat tämän kloonifilmin olemassaolon.