Thor

Marvel-rainojen joukossa Thor on yllättävän symppis leffa täysin älyttömästä premissistään huolimatta. Pitkään mietin, että ehkä tässä on ensimmäinen MCU-filmi, joka tarjoaa sen, mitä tällaisilta kesäleffoilta toivon: laadukasta aivot narikkaan -viihdettä, jossa on ripaus kekseliäisyyttä, käsikirjoituksen typeryydet eivät vie jatkuvasti huomiota, pateettisuudet pysyvät siedettävyyden rajoissa ja huumori tulee luonnostaan eikä pakottamalla.

Paljon elokuvassa onkin hyvää verrattuna moniin muihin supersankarifilmeihin. Sankarin syntytarina esimerkiksi ohitetaan kokonaan. Asgard taas on niin puhdasta fantasiaa ja sen säännöt kirjoittamattomat, että leffa voi huoletta revitellä ilman uskottavuuden rikkoutumista. CGI on pahasti vanhentunutta mutta visuaalinen ilme tuntuu ajoittain silti varsin vaikuttavalta ja omanlaiseltaan. 

Elokuva sekoittaa kahta sinällään kliseistä tarinaa: veljesdraamaa ja "outo tyyppi toisesta todellisuudesta" -komediaa. Se saa kuitenkin ne toimimaan yhdessä niin, ettei lopputulos tunnu kuluneelta. Tarina ei ota itseään liian vakavasti, mutta huumori ei ole pelkkää pikkunokkelaa sanailua eikä jokaista kohtausta myöskään vedetä perseilyksi.

Hahmotkaan eivät ole aivan tylsimpiä mahdollisia. Päähenkilö on rakastettavan vihattava idiootti, pahis ei ole yksiselitteinen pahis ja sankarin rakkauden kohteella on lähes yhtä merkittävä rooli kuin Thorilla itsellään. Odinista puolestaan on helppo tykätä jo ihan Anthony Hopkinsin takia.

Puolivälistä eteenpäin paketti alkaa kuitenkin levitä. Elokuvan melodraama paisuu yli äyräiden ilman, että tarina on sitä todella ansainnut. Pakollinen romanssi taas tuntuu rasittavan väkinäiseltä. Alkupuolen rentous ja kepeys katoaa filmistä sen sileän tien, ja kaikki on niin mahtipontista, että hohhoijakkaa.

Lokinkin hahmosta olisi voitu saada paljon mielenkiintoisempi hillitsemällä hiukan evil maniac -piirteitä ja korostamalla enemmän viekkautta ja traagisuutta. Naisyleisön suosikki Tom Hiddleston myös ylinäyttelee antaumuksella.

Kyseenalaistan myös vahvasti sitä, kuinka hyvin Marvel-filmiuniversumi oikein toimii, jos ei katsojana valmiiksi allekirjoita sitä, että supersankarit ovat tosi siisti juttu. Vielä Iron Man 2:n kohdalla elokuvien yli kantavan suuremman tarinan virittely vaikutti toimivalta konseptilta. Jatkuva juoni luo tunnesidettä hahmoihin, ja onhan tällainen vähittäinen rakentelu hauskaa.

On kuitenkin vaikea sulattaa, että leffojen esiteltyä rautapukuun pukeutuvan miljonäärin ja lihaskimpuksi muuttuvan tohtorin, aukeaa maapallolle vielä madonreikä norjalaisten jumalien kansoittamalle planeetalle. Maailmanrakennuksellisesti kyseessä on aivan absurdin ylilyöty käänne, josta suorastaan paistaa läpi, että ruudulle yritetään saada vain läimäistyä poseeraamaan mahdollisimman monta rahaa lypsävää fanisuosikkia.

Moni on verrannut MCU:ta valkokankaalla esitettävään TV-sarjaan. Jos kuitenkin Battlestar Galacticassa ihmiset löytäisivät satunnaiselta planeetalta dinosauruksia ja komentaja Adama kesyttäisi T-Rexin ratsukseen cyloneita vastaan, se olisi helpompaa hyväksyä kuin Thorin lisäykset Marvel-kaanoniin. Kontrasti ei toimi oikein edes elokuvan sisällä, sillä kotomaahamme sijoittuvissa kohtauksissa norjalaiset jumalhahmot vaikuttavat vain hupsulta cosplay-porukalta. Asiaa ei muuta edes se, että leffa vääntää aiheesta itsetietoisesti vitsiä.

Katkeransuloisesta lopusta ja komeista lopputeksteistä täytyy silti näyttää Thorille peukkua. Kaikesta huolimatta alkupään MCU-filmit olleet ennemmin hienoisia positiivisia yllätyksiä kuin tervanjuontia, vaikkeivät kummoisia elokuvia olekaan.