Captain America: Civil War

Alan muodostua Russon veljesten faniksi heidän leffojensa myötä. Captain America: The Winter Soldier oli paras siihen mennessä näkemäni MCU-elokuva. Captain America: Civil War on sitä jälleen.

Pelkäsin etukäteen, että koko elokuvan juoni olisi vain paperinohut tekosyy saada läjä supersankareita mäiskimään ja poseeraamaan keskenään. Onhan päivänselvää, että sankarien keskinäinen mättö on pääsyy, miksi elokuva on olemassa.

Mutta kappas, leffa ei vain saata heitä laiskasti läpsyttelemään tosiaan jonkin keinotekoisen kinan seurauksena, joka sitten kiltisti ratkaistaan ennen filmin loppua. Sen sijaan elokuvassa on enemmän toimivaa draamaa, hahmokonflikteja, relevanttien moraalisten kysymysten pohdiskelua ja jopa näyttävää toimintaa kuin edellisissä MCU-rainoissa yhteensä. Winter Soldieria lukuun ottamatta.

Leffan alku on sen heikoin osa, sillä sinne sijoittuvat sen tarpeettomimmat toimintakohtaukset, jotka lisäksi Winter Soldierin tyyliin on ohjattu rasittavalla bournemaisella miljoona leikkausta (ja jatkuvuusvirhettä) sekunnissa -tyylillä. Alun Nigeriaan sijoittuva pätkä muistuttaa lisäksi liikaa Age of Ultronista jatkamalla samalla kömpelöllä läpänheittolinjalla, jossa vitsit ovat tyhmiä eivätkä naurata ja saavat vain Kostajat itsensä vaikuttamaan sosiopaateilta. Toisaalta tämä on myöhemmin tavallaan tarinan pointti.

Civil War on hämmentävän introspektiivinen Marvel-filmiksi siinä mielessä, että se vaikuttaa tunnistavan kaiken, mikä edellisissä elokuvissa on ollut pielessä ja yrittää korjata näitä puutteita parhaansa mukaan. Siviiliuhrit ja "Who will watch the watchers?" -kysymys ovat edellisten leffojen looginen jatkumo, jota yksikään niistä ei ole jaksanut käsitellä. Nyt sankarien teoilla on viimein jotain konkreettisia seuraamuksia.

Toiseksi elokuva hoksaa, että Marvel-pahikset ovat itse asiassa aika kehnoja. Suorastaan huikeana ratkaisuna supersankarileffalle, Civil Warissa ei olekaan varsinaista pahista lainkaan. Filmi ei myöskään tarjoa yleisölle helppoa oikeaa ja väärää eikä hyvää ja pahaa. Unohdettakoon se pikkuseikka, että Zemon suunnitelma ajaa Kostajat toisiaan vastaan on tyhmä ja toimii naurettavasti todennäköisyyksiä vastaan.

Kostajien lopullinen kahtiajakautuminen kuitenkin kumpuaa luontevasti Tonyn ja Kapteeni Amerikan persoonista, kokemuksista ja taustoista. Kapulle tärkein arvo on aina ollut oikeudenmukaisuus, joten on luonnollista, että hän kuvittelee pystyvänsä myös jakamaan oikeudenmukaisuutta rajattomin valtuutuksin ilman muiden ohjailua — ja että se on hänestä jopa hänen moraalinen velvollisuutensa. Starkin ego taas ei voi tietenkään sietää vastaan asettumista, mutta toisaalta hänellä on taustalla myös oma traumatisoitumisensa, omatunnontuskat aina asekaupasta lähtien ja hienona pikku silauksena suhteen rakoilu Pepperin kanssa. Soppaan heitetään vielä tuomaan lisää jännitettä tärkeitä henkilökohtaisia läheisiä, kuten Bucky ja Tonyn vanhemmat.

Kaiken tämän johdosta seurasin Iron Manin ja Kapteenin loppumatsissa mäiskettä oikeasti jännityksellä, kuinka syväksi kuilu heidän välillä kasvaakaan ja mihin se johtaa. Draama on suurta muttei pateettista, koska se kumpuaa hyvin rakennetusta konfliktista.

Heikommin elokuva hoitaa sen, miten mukaan on kirjoitettu jälleen uusia supersankarihahmoja. Spider-Man on tarinankerronnallisesti täysin tarpeeton ja Black Pantherin rinnalla kömpelösti pohjustettu sivuhahmo. Ei siinä, hauskahan hän on, mutta leffalla oli pituutta jo aivan tarpeeksi ilmankin. Tämä hajanaisuus saa filmin hukkaamaan usein pahasti fokuksensa.

Silti sankarien suuri kohtaaminen on niiden harvojen supersankarileffojen toimintakohtausten joukossa, jotka oikeasti, no, toimivat. Umpikuivan pönöttämisen ja tusinavihollisia vastaan käytävän piupau-mäiskeen sijaan ohjauksessa on samanlaista keskeliäisyyttä ja iloittelua kuin vaikkapa Sormusten herra -trilogian parhaissa taisteluissa. Hahmojen kyvyillä leikitellään oikeasti hauskasti ja kiinnostavasti. Pystyin ummistamaan silmät siltäkin, että heiveröisten Hawkeyen ja Black Widow'n pitäisi saada turpaansa muilta noin parissa sekunnissa.

Huumori ja pienet hahmohetket osuvat myös tällä kertaa maaliinsa. Nauroin sankarien huomioille, jotka nostivat elokuvasarjan tavaramerkkihölmöyksiä esiin, kuten Spider-Manin huutaessa Kapteenille siitä, miten hänen kilpensä rikkoo fysiikan lakeja. Jopa Paul Rudd, jonka naama pistää lähinnä ärsyttämään, sai aikaan hörähdyksen Ant-Manina Jake LaMottaa lainaillessaan.

Filmin komediallinen puoli ei kuitenkaan syö pois sen draamaa. Sankarien turpakäräjät lopetetaan fiksusti ilkeään hetkeen War Machinen rysähtäessä alas taivaalta. Tämä tekee selväksi, että vaikka kukaan ei halunnut hampaat irvessä vääntääkään toisia vastaan, jälleen teoilla on seurauksia eikä kaikki ole vain vitsiä.

Plussaa myönnettäköön siitä, ettei leffan lopputaistelu ole mikään ylieeppinen maailmanlopun-CGI-skenaario vaan vain pari tyyppiä vetämässä toisiaan pataan. Ylipäänsä elokuvan toimintakohtauksissa on se hieno puoli, että niissä on selkeä dramaattinen jännite ja kaari eivätkä ne tunnu vain mehustelulta, vaikka etenkin lentokenttäkohtaus tietysti sitä on.

Sillisalaattimaisuudestaan huolimatta Captain America: Civil War oli toinen kerta, kun oikeasti hieman innostun MCU:n maailmasta ja hahmoista. Näin pitää perusviihdyttävä supersankarielokuva tehdä: kekseliäisyyttä ja oivaltavuutta toimintaan, vakavasti otettavat hahmokonfliktit, ei sortumista umpimustavalkoisuuteen, valideja moraalisia kysymyksiä ja huumori, joka estää kokonaisuutta muuttumasta turhantärkeäksi. Eihän se nyt ollut niin vaikeaa?