Taas yksi uusi supersankari ja yksi kaavamainen origin story lisää. Doctor Strangesta löytyy tosin pieniä hyviä asioita. Benedict Cumberbatchilla on esimerkiksi karismaa mulkkutohtorin roolissa. Vaikka hahmo on luonteeltaan arkkityyppi ja Tony Stark -klooni, pidin silti hänen egoistisuudestaan ja kyynisestä sarkastisuudestaan enemmän kuin vaikka Ant-Manin tai Star-Lordin tyyppisistä rennon cooleista läpänheittokoneista.
Filmin visuaaliset efektit ovat myös yllättävän vaikuttavia, sillä ne eivät ole vain epämääräistä CGI-räjähdysmössöä Avengersin vanavedessä, vaan kuvallisella annilla oikeasti leikitellään. Eniten pidin kohtauksesta, jossa velhomestari Ancient One tönäisee tohtorin ensimmäistä kertaa irti kehostaan. Fraktaali-ilotuksessa on puolestaan paljon Space Odyssey -lainaa, ja harvoin näkeekään mitään yhtä surrealistista massoille suunnatuissa valtavirtaelokuvissa.
Leffan lopetuksellekin lämpenin. Yhteenotto Dormammun kanssa on kekseliäämpi ja hauskempi kuin yhdenkään MCU-rainan loppumäiskintä tähän asti. Ehkä siksi koska siinä ei juuri mäiskitä.
Mutta sitten se muu elokuva. Kaavamaisen matkan varrelle ei mahdu yhtään yllätystä. On päähenkilön suistuminen huipulta, maailmaa varjelevaan salaseuraan törmääminen, harjoitteluvaihe, tulikoe, mentorin kuolema, langennut ex-oppilas ja niin edelleen. Olisiko siitä sankarin matka -monomyytistä mahdotonta poiketa edes hiukan ilman, että kassavirta kärsii?
Koko astraalitaikuuden ja maailmaa suojelevien munkkien konsepti on myös uskomattoman päälleliimattu. Pitäisikö katsojan tosissaan hyväksyä ulottuvuuksien välillä seilaava kulttijengi, joihin kukaan ei viitannut ja jotka eivät vaikuttaneet mukamas mihinkään aiempien elokuvien aikana? He pystyvät luomaan portaaleja, taivuttamaan todellisuutta, käyttämään taikaesineitä sekä luomaan tyhjästä ruoskia mutta muista universumeista saapuvia uhkia vastaan on liian kiire rientää apuun. Surkeaa maailmanrakennusta sanon minä.
Toinen iso ongelma leffassa on se, että siinä olisi potentiaalia kiinnostaville konflikteille mutta se tyytyy mieluummin kuluneisiin trooppeihin. Tohtori kyseenalaistaa esimerkiksi oikeutetusti Ancient Onea siitä, miten taikuus on mahdollista, miten se käy järkeen ja mitkä lait taustalla vallitsevat, vai onko hän huumeissa. Kysymykset sivuutetaan kuitenkin onnenkeksiviisaudella.
Mads Mikkelsenin pahiksella taas on periaatteessa oikeutetut motivaatiot ja hyvät perusteet niiden taustalla. Asetelmasta kehittyisi mielenkiintoinen, ellei hahmolla olisi ilkeyttä kielivät mustat silmänympärykset ja hän siten argumentteineen automaattisesti väärässä.
Siitä huolimatta asetuin hänen puolelleen, koska Ancient One on niin tympäännyttävä kuoleman merkityksellisyyttä messuava viiden pennin filosofi, jota en tosielämässä kuuntelisi sekuntiakaan. Velhoilla on hallussaan ulottuvuuksien välinen matkaaminen ja kehosta irroittautumisen mahdollistavaa taikuutta, mutta ikuisen elämän tutkiminen on tiukasti kiellettyä — tosissaanko?
Strangen omasta tarinasta tuntuu puolestaan tarinassa puuttuvan parikin kappaletta. Hän on filmin keskivaiheilla vielä aivan noviisi mutta lukaistuaan muutaman tiiliskiven ja vilkaistuaan pari riviä kielletystä kirjasta, hän paljastuu pahisten hyökätessä täysvaltaisen velhon veroiseksi. Kolmisen kohtausta myöhemmin Ancient Onen kuollessa hän on jo suurmestaritason tekijämies.
Kerronnalliset oikotiet sekä saman tarinarungon lypsäminen uudestaan ja uudestaan eivät tosin ole varsinaisesti uutinen tässä vaiheessa Marvel-kaanonia. Doctor Strange ei ole tässä suhteessa poikkeus, vaikka hetkittäisiä inspiraation pilkahduksia saattaaa havaitakin siellä täällä.
Kommentit
Lähetä kommentti