Jopa minussa Avengers: Infinity Warin mittakaava herättää kunnioitusta. Leffan päälle 30 superhyvistä ja -pahista saadaan istutettua tarinaan hämmentävän luontevasti. Mukaan Iron Manin, Dr. Strangen, kapteeni Amerikan ja kumppaneiden kähinöihin Thanosia vastaan vedetään niin Guardians of Galaxy -poppoo, Asgardin jumalolennot kuin Afrikan futuristinen Wakanda-valtiokin. Siitä huolimatta filmi ei tunnu läheskään niin täyteen ympätyltä kuin Joss Whedonin kaksi edellistä Avengers-filmiä. Ainoastaan Black Widow tuntuu muiden sankareiden keskellä edelleen naurettavalta.
Infinity Warin kantavaksi voimaksi nousee sen erinomainen antagonisti. Thanos on juuri sitä, mitä MCU on kaivannut: vastustaja, joka lyö sankareille luun kurkkuun ja on vielä kaiken lisäksi karismaattinen, kiitos Josh Brolinin. Hahmo on jopa jollain tasolla inhimillinen ja superpahikseksi ideologialtaan kiinnostava. Hänen pyrkimyksensä vertautuvat nimittäin linkolalaisiin ilmastonmuutos- ja luonnonsuojeluratkaisuihin, mikä erottaa ne tusinakonnien tylsistä maailmanvaltausjuonista.
Thanoksen motiiveja ja logiikaa myös valotetaan kiitettävästi. Ne luovatkin elokuvassa todellisen moraalisen dilemman. Mass Effectin Reaperit mieleen tuova joukkopuhdistus on saanut jopa osan leffan yleistöstä tunnustautumaan pahishahmon kannattajiksi. Heiltä voi tietysti kysyä, kuvittelivatko he kuuluvansa ikuisuuskivien jäljiltä siihen onnekkaampaan 50 prosenttiin.
Nerokkain veto filmiltä on rakentaa Thanoksesta käytännössä sen päähenkilö. Koko tarina kietoutuu hänen ympärilleen, minkä lisäksi hän saa sen hahmoista myös eniten taustoitusta, huomattavimman draaman kaaren sekä tunnepitoisimmat kohtaukset. Harva superpahis on koskaan saanut yhtä paljon lihaa luidensa ympärille.
Infinity Warin hahmohetket toimivatkin suorastaan omituisen hyvin ottaen huomion leffan mammuttimaisuuden. Iso osa sankareista pääsee loistamaan mutta suurin osa draamasta rakennetaan muutamien varaan. Väkinäisiä cameo-hetkiä ei juuri ole eikä hahmoja yritetä inhimillistää kömpelösti pakotettujen romanssikuvioiden tai perhe-elämän kautta, kuten Age of Ultronissa.
Sankareiden kohtaamiset vaativat välillä uskomattomia yhteensattumia mutteivät toisaalta sen enempää kuin aikaisemmissakaan filmeissä eivätkä tympivissä määrin. Thorin ja Star-Lordin keskinäisen nokittelun kaltaiset hetket ovat sitä paitsi niin piristäviä, että pienen käsikirjoituksellisen oikomisen antaa anteeksi.
Elokuvan toiminta puolestaan on jo niin överiä, että se kääntyy edukseen Thor: Ragnarokin tavoin, vaikka pelkän komediatykityksen sijaan mukana on myös synkkiä sävyjä. Wakanda-taistelussa nauroin pari kertaa ääneen koko touhun älyttömyydelle. Tämän jälkeen ymmärrän vielä vähemmän Iron Skyiden kaltaisia mukaposkettomia vitsileffoja, sillä Marvel ja Russo-veljekset tuottavat reippaasti yliampuvampaa sisältöä vähintään puolitosissaan mutta paljon luontevammin.
Neutronitähden viritys ja kuun pudottaminen sankareiden niskaan murskaavat tosin sisäisen uskottavuuden rippeetkin, joten niiden kohdalla olisi voinut jarrutella. Kaikelle muulle nyökyttelen silti tyytyväisenä.
Plussana valtaisimmatkaan megamättökohtaukset eivät tunnu itsetarkoituksellisilta, koska tarinan ydin on kunnossa. Ylivoimainen pahis luo eeppisen tason turpajuhliin epätoivoisen jarrutustaiston fiilistä, eikä mäiske muutu hetkeksikään puuduttavaksi poseeraamiseksi tai umpikuivaksi fanipalveluksi kuten kahdessa edellisessä Avengersissa.
Hahmokuolemia elokuvalta odotettiin ja niitä saatiin — oikeita panoksia, herranjestas! Viikatemiehen vierailu yleisösuosikki Lokin luona vahvistaa heti alkuun, että leffa on tosissaan. Gamorran traaginen poismeno on puolestaan toteutettu hämmentävän tyylikkäästi. Toivottavasti edes näiden osalta Thanoksen "no resurrections this time" -lupaus pitää paikkansa, koska totta kai jatko-osassa ikuisuuskivien niittämät kuolleet herätetään vielä henkiin jollain jekulla.
Tästäkin huolimatta puolen universumin tapattaminen on ällistyttävän rohkea veto jättibudjetin hyvän mielen kesäleffalta. Tiesin käänteen tapahtuvan alkuperäisessä Thanos-tarinassa, mutten silti odottanut, että se päästettäisiin tapahtumaan sellaisenaan valkokankaalla kuin korkeintaan minuutiksi ennen väistämätöntä reset-napin painallusta. Harvoin Avengers: Infinity Warin kaltainen blockbuster jättää näin epämukavan fiiliksen ja paljon ajateltavaa. Ensimmäistä kertaa Marvel onnistuu pääsemään ihon alle!
Kommentit
Lähetä kommentti