Thor: Ragnarok

Thor: Ragnarokissa loksahtavat Marvel-palaset kohdalleen. Elokuva ei sorru ylenmääräiseen paatokseen ja ymmärtää lähtökohtiensa älyttömyyden. Missä muussa filmissä norjalainen jumala voi loikata avaruusaluksesta rynnäkkökiväärit laulaen luurankosotureiden kimppuun?

Leffan tarinassa on silti panoksia, sillä asioilla on seurauksia. Heti alusta asti tuntuu siltä, että nyt voi tapahtua odottamattomia, kun pahis Hela tuhoaa Mjölnirin ja tappaa Thorin ystävät.

Linja pidetään loppuun asti, sillä Mjölniriä ei taiota maagisesti takaisin kuntoon, Thor menettää silmänsä ja koko Asgard pistetään paskaksi. Tätä minä haluan näiltä elokuvilta nähdä: maailmassa, hahmoissa ja asetelmissa tapahtuu muutoksia! Tarinallista progressiota!

Huumori toimii filmissä mainiosti. Ensimmäisen kohtauksen aikana tosin epäilytti, onko luvassa taas kahden tunnin täydeltä väsynyttä sarkasmitykitystä à la Tony Stark. Helasta on myös tehty tarpeettoman koominen, vaikka Cate Blanchett on aina vakuuttava.

Onneksi elokuvan komediapuoli tajuaa kuitenkin tukeutua hahmojen persooniin. Hulk ja Thor ovat loistava parivaljakko, Loki naurattaa aina ja uusi tuttavuus, ohjaaja Taika Watitin itsensä ääninäyttelemä Korg, osoittautuu aivan hervottomaksi hahmoksi. Jeff Goldblum Grandmaster-orjuuttajan roolissa on myös erinomainen näyttelijävalinta.

Tarina tosin oikoo mutkia suoraksi. Thorin ja kumppaneiden palaaminen Asgardiin tuntuu käyvän lopulta hämmentävän helposti: ensin syöksytään neutronitähden täyttämään singulariteettiin ja sitten ollaankin jo kaupungin porteilla. Lokin motiivit muuttuvat minuuteissa kuten juonenkuljetukseen kulloinkin sopii. Hulk taas on tappanut varmaan satoja ellei tuhansia orjia parin vuoden aikana, mutta se sivuutetaan olan kohautuksella. Yleistä teleporttailua, hahmojen kaikkitietävyyttä ja onnekkaita yhteensattumia käytetään myös dramaattisen efektin maksimoimiseksi, muttei sentään häiritsevästi leffan kepeyteen nähden.

Leffan visuaalinen puoli on hiukan kaksijakoinen. Tietyt kohtaukset ja miljööt ovat vaikuttavia, kuten Sakaar-roskaplaneetta sekä Thorin ensikohtaaminen Grandmasterin kanssa. Välillä taas CGI:n muovisuus puskee hälyttävästi läpi, esimerkiksi alun lohikäärmematsissa sekä Helan taistellessa Asgardin sotajoukkoja vastaan. Jälkimmäinen näyttää aivan Matrix: Reloadedin uudelleenkuvitukselta. Asgardinkin väestö vaikuttaa kokonaisen kansan sijaan siltä, kuin parisataapäisen pikkukylän asukkaat olisi koottu yhteen.

Toiminta on silti Marvel-leffojen yleiseen tasoon nähden keskivertoa näyttävämpää ja kekseliäämpää. Vertasin nopeasti elokuvan mäiskettä Spider-Man: Homecomingin lentokonekohtaukseen ja kyllä, tätä katsoo ehdottomasti mieluummin.

Sisällöllisesti Thor: Ragnarok on melkoista höttöä, mutta osana MCU-tarinajatkumoa varsin pätevä episodi. Myös yllättävän koskettavia hetkiä mahtuu mukaan, kuten kohtaus, jossa Hulk kuulee Black Widowin viestin vuosien jälkeen. Thorin ukkosvoimien aktivoituminen puolestaan aiheutti minussa jo pienen fanipoikamaisen innostusreaktion, vaikka Immigrant Song onkin elokuvissa aika puhkikulutettu biisi.

Hela on valitettavasti jälleen tylsä Marvel-pahis, vaikka sisaruuskuvio kieltämättä sopii leffasarjaan. Perhedraaman ympärillähän myös aiemmat Thor-filmit ovat pyörineet.

Jos Thor: Ragnarokilla olisi aavistus enemmän dramaattista tai temaattista ydintä, se olisi ensiluokkainen viihdepläjäys. Tällaisenaankin se on varsin menevä toimintakomedia.