Roma

Alfonso Cuarónin parhaan elokuvan Oscarista kisaava Netflix-filmi Roma on niittänyt kehuja vasemmalta ja oikealta. Leffan mustavalkoinen estetiikka on kaunista katseltavaa, sillä elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja lavastettu. Lähikuvia ei käytetä vaan kaikki otokset ovat yleiskuvassa. Monet niistä ovat myös vaikuttavan pitkiä, etenkin kun mukaan tuodaan väkijoukkojen, tulipalon tai aallokon tapaisia elementtejä.

Filmin yksityiskohtiin on panostettu, minkä vuoksi tunnelma on todella autenttinen. Valolla myös leikitellään ja saadaan aikaan komeita näkymiä.

Teknisesti Cuarónin elokuvat ovat tosin aina olleet upeita. Tarina itsessään taas on hyvin arkinen, jopa tapahtumaköyhä. Sen päähenkilö on 70-lukulaisen keskiluokkaisen meksikolaisperheen palvelijatar, misteekkiä puhuva Cleo. Hänen raskaaksi tulemisensa muodostaa elokuvan juonellisen selkärangan, mutta todellisuudessa fokus on enemmän hetken tunnelmissa kuin tarinankerronnassa. Jatkuvan yleiskuvaan tukeutumisen vuoksi hahmot ja Cleo itse jäävät etäisiksi.

Meksikolaisperheen ja Cleon elämä on periaatteessa kiinnostavaa seurattava, mutta silti elokuvasta jää tunne kuin se kaipaisi jotain enemmän. Tekninen täydellisyys tekee siitä jo katsomisen arvoisen, mutta "arkirealismi" on hieman heikko tekosyy todellisen konfliktin puutteelle.

Elokuva perustuu ilmeisesti ohjaajan henkilökohtaisiin kokemuksiin, mutta rehellisesti sanottuna keksin omastakin elämästäni jännittävämpiä tositarinoita. Toisaalta kaikesta hidastempoisesta jokapäiväisyydestään huolimatta leffa sisältää yksittäisiä tarpeettoman oloisia dramatisointeja, kuten Cleon ja lapsen isän epätodennäköisen kohtaamisen mellakoiden keskellä.

 

Filmi ratsastaa vahvasti sillä, että meksikolaisen vähemmistön edustajan elämä on suurimmalle osalle yleisöstä varsin vierasta ja siten jännittävää ja eksoottista. En tarkoita, etteikö epätavanomainen päähenkilö olisi itsessään kiinnostava valinta. Cleon väittäminen aidosti kiehtovaksi hahmoksi olisi silti itsensä huijaamista.

Leffan paras hetki on sen loppuhuipennus, jolloin Cleo myös tunnustaa, ettei halunnut lasta. Tämä on elokuvan ainoa kohtaus, joka todella herättää tunteita päähenkilön puolesta. Yleisesti ottaen äitihahmoja ja heidän asemaansa koskeva tematiikka on näennäisen kivaa sisältöä, jolle voi tiedostavasti hymistellä, muttei filmillä ole loppujen lopuksi niistä mitään mainittavaa sanottavaa.

Kaiken kaikkiaan Roma on kaunista katseltavaa ja aiheeltaan kaikkea muuta kuin kulunut elokuva. Ontto vaikutelma on sen jälkeen kuitenkin päällimmäisenä mielessä.