Captain America: Civil War, Thor: Ragnarök sekä Avengers: Infinity War saivat minut poikkeuksellisesti kiinnostumaan tulevista Marvel-leffoista. Pohdin siis, pitäisikö Ant-Man and the Waspille antaa mahdollisuus, vaikka inhosinkin ensimmäistä Ant-Mania. Eihän se niin surkea nyt voi olla? No kyllä voi. Vielä huonompi kuin edeltäjänsä.
Ensinnäkin leffan kässäri on aivan käsittämätöntä sontaa. Juoni on sarja peräkkäisiä tekosyitä, jotka Hope ja Hank Pym kiskaisevat tasaisin väliajoin stetsoneistaan mutisten jotain mukatieteellistä. Jopa Muurahaismies-Scott itse tiedustelee, laittaako kaksikko vain sanan "kvantti" jokaisen käsitteen eteen. Härskimpää technobabblen hyväksikäyttöä en ole vähän aikaan elokuvissa nähnyt. Itseironinen epäloogisuuksien osoittelu ei valitettavasti paranna tarinankuljetusta, kun laiskuus on näin räikeää.
Elokuvan suurimmat juoniaukot ovat niin ilmiselviä, että niitä on vaikea olla rekisteröimättä. Miten Hankin vaimo on esimerkiksi elossa 30 vuoden jälkeen kvanttimaailmassa? Kasvaako siellä kvanttiomenoita kvanttipuissa?
Jos raina edes rehdisti toteaisi, ettei se mitään tarinaa yritä edes kertoa, ja keksittyisi puhtaasti supersankaritoimintaan, sekin olisi siedettävämpää. Hahmot ovat täysin pahvisia, heidän suhteensa väkinäisiä ja erityisesti Hopen ja Scottin kliseinen will they won't they -veivaaminen tuskaisen yhdentekevää.
Onkin huvittavaa, miten Marvel on saanut vuolaasti kiitosta mustien ja naisten huomioimisesta Black Pantherin ja Captain Marvelin myötä. Samalla huomiotta tuntuu jäävän se, että studio pukkaa edelleen ulos samaan tahtiin Ant-Man and the Waspin kaltaisia elokuvia, joissa kaikki keskeiset henkilöt ovat valkoisia heteroita, pääosassa seikkailee miessankari ja etnisille vähemmistöille liikenee korkeintaan koomisten sidekickin rooli.
Filmin huumori on myös läpeensä latteaa. Komedian tasosta kertoo esimerkiksi se, että erään kohtauksen keskeisen vitsin muodostaa totuusseerumia hyviksiin piikittävä roisto, joka ei suostu kutsumaan ainettaan totuusseerumiksi. Se ei ole hauskaa edes ensimmäisellä kerralla, saati toistettuna loputtomiin.
Leffan toimintakaan ei vakuuta. Hahmot ensinnäkin teleporttailevat paikasta toiseen mielinmäärin vailla logiikkaa. Filmi yrittää ohjata huomion pois tästä faktasta esimerkiksi sillä, että Scott kommentoi hämmästyneenä, miten Walton Gogginsin pikkupahis ilmestyy yhtäkkiä kadulta laivaan ostamatta edes pääsylippua. Lampshading-temppu ei silti yhäkään toimi heikon käsikirjoittamisen verukkeena.
Elokuvaa katsoessa tuntuu lisäksi jatkuvasti siltä, että suurentumis- ja pienentymisvoimien pitäisi sallia paljon nokkelampaa leikittelyä. Sen sijaan mitään kovin jännittävää niillä ei tehdä, vaan Peyton Reed tyytyy ohjaajanpallilla puuduttavaan perusmätkintään, jossa välillä vähän kutistutaan, välillä kasvetaan isoksi.
Eivätpä hahmot muutenkaan vaikuta ymmärtävän, miten vallankumouksellinen kappaleiden kokoa muuttava keksintö olisi. Katsoisin Ant-Man and the Waspia mieluummin leffan, jossa Hope ja Hank pistäisivät pystyyn bisneksen, joka ratkoo kaikki maailman rahti- ja rakennusongelmat käden käänteessä. Se, että tällaiset asiat pyörivät mielessäni kesken elokuvan, kertoo täsmälleen, kuinka ankea ja uuvuttava tekele Murkkumiehen toinen tuleminen onkaan.
Kommentit
Lähetä kommentti