Avengers: Endgamen sekä Game of Thronesin The Long Night -jakson jälkeen suorastaan masentaa, millaista ongelmajätettä nykypäivän mainstream-viihteen käsikirjoitukset ovat. Rule of Cool -sääntö jyrää, ja kaikki on yhtä spektaakkelia vailla päätä tai häntää. Missään ei tarvitse olla mitään järkeä, joka asiassa mennään siitä, missä aita on matalin, eikä katsojaa tarvitse haastaa millään tavalla.
Ei Infinity Warin jatko-osa silti täysi kalkkuna ole. Elokuva pysyy kohtalaisesti kasassa kolmetuntiseksi, ja sen haikea loppu nostaa pisteitä. Etenkin kapteenin Amerikan tarinankaaren lopetus on suorastaan hieno. Tony Stark ei ole koskaan minua kiinnostanut, mutta hänen väistämätön lähtönsä hoidetaan myös tyylillä.
Valitettavasti muilta osin filmin tarinankerronta on umpilaiskaa. Leffaa kantava aikamatkustusjuoni on nimittäin totaalinen deus ex machina. Aikakone ei synny minkään ovelan käänteen seurauksena, vaan Stark lopulta yksinkertaisesti keksii sen muiden sankareiden hieman painostaessa. Edellisosassa kuolleet hahmot pitää tietysti palauttaa henkiin, mutta todellako tähän ei onnistuttu kehittelemään mitään luovempaa tai vähemmän väkinäistä ideaa?
Tapa, jolla elokuva luo aikamatkustukseen jännitettä, tuntuu myös keinotekoiselta. Ajassa taaksepäin loikkaaminen vaatii näet pym-hiukkasia, joita sankareilla on käytössään rajallinen määrä. Onkin huvittavaa, miten kauan maailman viisaimmilta miehiltä, Bruce Bannerilta ja Starkilta, kestää hoksata, että menneisyydestä voi hakea lisää pym-hiukkasia. Sen jälkeen Thanoksen pitäisi olla väistämättä hävinnyt!
Aikamatkustuksen ympärille rakennettu heist-filmi on ajatuksen tasolla hauska ja rullaa jouhevasti, koska hahmoja on rajallinen määrä viime leffaan nähden. Fokus on miellyttävästi sankareissa itsessään, ja tämänhän Russon veljekset osaavat.
Samalla koko kuvio tuntuu kuitenkin naurettavan juustoiselta fanipalvelulta. Läpänheitto käy raivostuttavaksi itsetietoisuudessaan, koska vitsit eivät oikeasti ole erityisen hauskoja tai nokkelia. "That's America's ass", hahhaa! Samoin toimintakohtaukset kärsivät vahvasta vanhan kierrätyksestä, koska ne kirjaimellisesti ovat sitä.
Suurta lopputaistelua vaivaa myös latteus. Hahmojen posketon määrä toki nostaa virneen naamalle, ja mukana on muutamia hienoja hetkiä, kuten kapteeni Amerikka heiluttamassa Thorin Mjölnir-vasaraa. Silti kokonaisuus maistuu Infinity Warin toisinnolta, paitsi ilman samaa jännitettä ylivoimaisen vastustajan edessä. Thanosilla ei ole mitään ässää hihassaan, joten turpajuhlat latistuvat jälleen pelkäksi poseeraamiseksi vailla uhan tuntua. Edellisessä leffassa kiehtoneet pahiksen motiivit lässähtävät myös totaalisesti.
Yksittäisenä yksityiskohtana eniten ärsyttävät hahmojen juonihaarniskat. Thanos voi vaikka pommittaa sankareita kiertoradalta, mutta silti hyvikset nousevat pystyyn romun keskeltä ilman naarmun naarmua. Tämä tappaa jännitteen tehokkaasti.
Hyvä alku, hyvä loppu ja paljon vetelästi fanien mieliksi kirjoitettua lööperiä välissä — siinä Avengers: Endgame tiivistettynä. Odotin paljon, paljon enemmän, koska luottoni Russoihin oli edellisten leffojen pohjalta korkealla. Heikolle kässärille kukaan ei kuitenkaan voi mitään, ei edes Iron Man.
Kommentit
Lähetä kommentti