Billy Wilder alkaa minua ohjaajana ja käsikirjoittajana turhauttaa aina vain enemmän. Hänen elokuvansa ovat tiettyyn pisteeseen asti varsin teräviä ja tempaavat mukaansa. Lopussa silti odottaa usein suurta yleisöä kosiskeleva, naiivi tai alleviivattu lässähdys. Niin nytkin.
Mad Men -sarjan näkee ottaneen tästä leffasta paljon vaikutteita. Päähenkilö C.C. Baxterin työpaikka on kuin Sterling & Cooperin toimisto mutta isompi. Samoin kuin Mad Menissä, pomot käyvät vieraissa naisissa ja salailevat uskottomuutensa vaimoiltaan. Baxter on nähnyt tilaisuutensa ja kauppaa asuntoaan esimiehilleen syrjähyppykämpäksi ylennyksiä vastaan.
Ensimmäinen puolisko elokuvaa on toimivaa komediaa, kun naapurit luulevat Baxteria kaikkien aikojen moraalittomimmaksi naistenmieheksi. Päähenkilön, hänen pomonsa ja hissioperaattorinaisen välille syntyvä kolmiodraama on myös hetken huvittava ja asetelmaltaan jokseenkin omaperäinen.
Naisen yritettyä itsemurhaa leffa kuitenkin suuntaa kohti vääjäämätöntä, väkinäistä romanssia. Pitäisikö katsojan lämmetä ajatukselle, että selvästi masennuksesta kärsivän, mieleltään epävakaan naisen ja hänelle kohtalaisen tuntemattoman Baxterin yhteen päätyminen elokuvan lopussa on yksiselitteisen onnellinen lopputulos? Sellaisena filmi sen nimittäin esittää.
En erityisesti lämmennyt leffan hahmoille. Jack Lemmonin roolityö Baxterina hipoo niin rasittavan ylinäyttelemisen rajaa, että mukahauskuus on syödä päähenkilön kaiken ajoittaisen sympaattisuuden. Hissioperaattori Fran ansaitsee siitä pisteet, että hän on epäkunniallisena ukkomiehen rakastajattarena aikakaudelle melko epätavanomainen love interest -hahmo. Hänen tarinankaarensa tuntuu kuitenkin jäävän leffassa välinearvoiseksi, sillä elokuvan lopussa häntä tarkastellaan pelkästään Baxterin idealisoiduin silmin. Baxterin esimiehestä, Sheldrakesta, tehdään taas niin yksiulotteinen mulkku, ettei häntä kukaan voi vahingossakaan pitää kiinnostavana.
Tykkäsin silti filmin kuvauksesta sekä siitä, miten sen tapahtumapaikkoihin oli saatu tilan tuntua. Esimerkiksi vakuutusfirmaa, jossa Baxter työskentelee, elävöittävät laajakuvat ja ekstrojen suuri määrä. Baxterin asunnolla taas leffa hyödyntää huomaamattomasti lukuisia pitkiä otoksia.
Tästä huolimatta täytyy myöntää, etten saanut kauheasti irti The Apartmentista. Satiirin hahmotin toki rivien välistä: koneita operoivat hahmot ovat vain itse osa laajempaa hammasratastoa, eikä työyhteisössä ylöspäin liikkuminen tapahdu ansioilla vaan pomojen moraalittomuuksien kosiskelulla. Samoin ne, joilla on valtaa, voivat heittää inhimillisyytensä romukoppaan ja kohdella muita niin kylmästi kuin tahtovat
Kokonaisuus jää kuitenkin mielestäni hampaattomaksi ja elokuvan kantava romanssi täysin epäuskottavaksi. Lopputulos tuntuu aikakautensa höttöiseltä Hollywood-fantasialta, joka leikkii nokkelampaa kuin onkaan.
Kommentit
Lähetä kommentti