Black Hawk Down

Sain viimein istuttua läpi Ridley Scottin kahden ja puolen tunnin järkäleen, Black Hawk Downin, joka on ollut pitkään katsomislistallani. Elokuva paljastui varsin ristiriitaiseksi kokemukseksi. Toisaalta kyseessä on todella komeasti kuvattu ja viimeisen päälle teknisesti briljantti, äärimmäisen viihdyttävä sotaelokuva. Toisaalta leffa on nimenomaan neutraalin viihteellisen sävyssään tökerö, sillä sen kuvaama operaatio ansaitsisi aivan toisenlaisen käsittelyn.

Jotkut kriitikot ovat kuvailleet Scottin elokuvaa jopa rasistiseksi. Itse en menisi niin pitkälle, vaan kutsuisin sitä vain todella tahdittomaksi.

Siinä ei sinällään ole mitään väärää, että filmi kuvataan yksinomaan amerikkalaisten näkökulmasta, koska se ei sisällä patrioottista paatosta. Leffa tekee myös selväksi, että Yhdysvaltain armeija on sörkkinyt sormensa paikkaan, johon sillä ei ole mitään asiaa ja jossa se on aivan hukassa.

Vaivaannuttava fiilis tulee kuitenkin siitä, kun lähes yksinomaan valkoihoiset jenkkisotilaat murhaavat sadoittain mustaihoisia, taistelutaidoiltaan epäpäteviä somaleja haukkuen näitä jatkuvasti laiheliineiksi. Elokuvan ainoat ääneen pääsevät somalit ovat puolestaan juonittelevia rikosherroja, joita ei varsinaisesti esitetä yksiulotteisina pahiksina mutta joista muodostuu karikatyyrimäinen kuva. Poltteleepa toinen kliseisesti sikariakin.

Mitään todellisia somalien kansanpiirteitä ei elokuvassa nähdä eikä rooleissa ole lainkaan somalinäyttelijöitä. Yhdysvaltalaisia operaatiossa auttaneet malesialaiset ja pakistanilaiset on heidätkin häivytetty elokuvasta lähes kokonaan.

Kaiken kaikkiaan linssi, jonka läpi filmi näkee tapahtumat, tuntuu pökkelöllä tavalla vääristyneeltä. Sen sanomana on selvästi sotilaiden veljellinen uhrautuvaisuus kaiken sodan käsittämättömyyden ja järjettömyyden keskellä. Tämä sanoma tuntuu vain hieman arveluttavalta, koska todellisuudessa amerikkalaiset surmasivat operaation aikana myös joukoittain naisia ja lapsia.

Black Hawk Downissa sen sijaan somalit ampuvat vahingossa toisiaan, ja amerikkalainen tappaa naisen vain äärimmäisen pakon edessä. Jenkkien kuolemat ovat taas tietysti suuria hetkiä, joita säestävät surumieliset sävelet Hans Zimmerin musiikkiraidalta. Somalit sen sijaan lentelevät räjähdyksissä ja lakoavat kuin karja luotien tieltä.

On oltava kuitenkin reilu leffaa kohtaan siinä, että se yrittää sentään hetkittäin luoda sympatiaa operaation todellisia uhreja kohtaan. Pikkupoika kauhistuneena perheenjäsenensä vierellä, jota hän on juuri ampunut, tai kuolleen lapsensa ruumista kantava isä viestivät, ettei elokuva pelkästään vuoristoratamaista viihdettä yritä tragediasta vääntää.

Sitä ei silti käy kiistäminen, että pirun viihdyttävähän elokuva on. Jännitettä kasvatetaan alussa maltillisesti. Sitten kun tavallista kovempi kakka jysähtää helikopterin roottoriin, on jatkuvasti pahemmin perseelleen menevä operaatio kiehtovan ahdistavaa seurattavaa.

Sotilaita ei hahmoina juuri alusteta, mitä nyt yleisehköjä luonteenpiireitä voi sieltä täältä päätellä. Se on aivan oikein, sillä ei elokuva ole hahmodraama vaan teemojensakin puolesta yritys istuttaa katsoja perusjalkaväkijampan asemaan ihmettelemään sodan kauhuja. Läjän tuttuja nimiä, kuten Ewan McGregor, Jason Isaacs, Orlando Bloom, Tom Hardy, Eric Bana, Tom Sizemore, William Fichtner, Hugh Dancy ja Nikolaj Coster-Waldau, voi bongailla pienistä sivurooleista.

Black Hawk Downin kuvaus, leikkaus ja tehosteet ovat huippuluokkaa. Puhtaan tekniseltä kantilta leffa onkin sotakuvauksena yksi vakuuttavimpia. Ruohonjuuritasolta esitetystä tulituksen ja räjähdysten kaaoksesta huolimatta tapahtumat pysyvät jatkuvasti selkeinä ja katsojalla orientaatio hallussa. Äänisuunnittelusta en ymmärrä mitään, mutta nyökyttelen hyväksyvästi, kun kuulen, että filmi on saanut siitä suitsutusta.

Sekasortoisesta sotimisesta Scott tekee omalla tavallaan kaunista katseltavaa. Mogadishu kaupunkina on kuin paratiisin hiekkarannoille istuttettu maanpäällinen helvetti. Elokuvan hienoimpia hetkiä ovat ne rauhalliset, jolloin saamme väliaikaisesti seesteistä kuvaa kaupungista, jossa siviilit yrittävät jatkaa tavallista elämäänsä kaiken hullunmyllyn keskelläkin.

Paatosta elokuvan lopussa on hiukan, mutta vähemmän kuin vaikkapa Dunkirkissä. Silti Black Hawk Down tuntuu astetta juntimmalta elokuvalta. Sillä nimittäin on väliä, mistä aiheesta elokuvansa tekee, ja joskus aihe vaatii jonkinlaista käsittelyä. Black Hawk Downilla ei tunnu olevan erityistä mielenkiintoa välittää mitään syvempää poliittista viestiä, mutta tapa, jolla se kertoo tarinansa, sisältää jo itsessään vaikka minkälaisia värittyneitä kehystyksiä. Tämä on harmi, sillä mielellään olisin nauttinut muuten äärimmäisen laadukkaasti tehdyn sotafilmin ilman ylimääräisiä kiusallisuuden kokemuksia.