Harakiri

Masaki Kobayashin mestariteos, Harakiri, on nimensä mukaisesti tarina japanilaisesta rituaali-itsemurhasta. Kuvasto on mustavalkoiseksi filmiksi hätkähdyttävän brutaalia. En muista milloin viimeksi olisin kiemurrellut yhtä paljon elokuvan ääressä kuin katsoessani alun kohtausta, jossa huijari pakotetaan tekemään harakiri bambumiekalla.

Leffa tarjoaa pari varsin ovelaa käännettä. Sympatiat kääntyvät nopeasti alussa halveksittavana pelkurina esiteltyä hahmoa kohtaan, kun filmi siirtyy kehyskertomuksesta päähenkilön takaumiin. Tarina etenee verkkaisesti muttei hidastellen ja pitää jatkuvasti otteessaan.

Kuvaus ja leikkaus ovat aikansa elokuvalle aivan huikeita. Jokainen otos vaikuttaa viimeisen päälle loppuun mietityltä. Suurimman osan ajasta staattisena, usein yläviistosta hahmoja tarkasteleva kamera luo painostavaa tunnelmaa. Elokuva tietää täsmälleen, mihin se haluaa katsojan kiinnittävän huomion sekä millaista kohtauksien rytmiä ja tunnelmaa se pyrkii luomaan. Tästä esimerkin tarjoavat monet hitaat kamera-ajot ja zoomaukset.

Näyttelijät ovat niin ikään erinomaisia. Tatsya Nakadai hallitsee koko tunteiden kirjon vakuuttavasti karismaattisen päähenkilön, Hanshiron, roolissa. Minun kirjoissani hän jättää jopa Toshirō Mifunen selkeäksi kakkoseksi. Akira Ishihama Hashiron vävypoikana sekä Rentarō Mikuni lääninherran vanhempana neuvonantajana ovat hekin mainioita osissaan.

Elokuvan pääteemana on ihmisten kunniakoodisto mutta myös sen absurdius ja tekopyhyys. Filmin Ii-klaani, joka toteuttaa roninien harkitsemattomia itsemurhatoiveita, katsoo noudattavansa esimerkillisesti samurai-säännöstöä. Tarinan loppuun mennessä paljastuu silti, että heillekin tuo säännöstö on tärkeä vain julkisivun kannalta.

Leffa vihjaakin kyynisesti, että kaikki ihmisten kehittelemät jäykät ja haitalliset kunniakäsitykset ajavat loppujen lopuksi vain niiden etuja, jotka voivat vaikuttaa niiden rajoissa kaikkein puhtoisimmalta ja kunniakkaimmalta. Se toteaa, että tällaiset kunniakoodistot toimivat vallankäytön välineinä nostamalla epäinhimillisen käytöksen ihailtavaksi tavoitteeksi, jonka seuraamista kuitenkin noudatetaan kaksinaismoralistisesti.

Harakirista ei huonoa sanottavaa löydy. Lopun miekkataistelussa muutamat huitaisut ja väistöt vaikuttavat epäaidolta, mutta yhteenotot ovat niin tyylikkäästi koreografioituja, kuvattuja ja leikattuja, että mitään mainittavaa merkitystä tällä ei ole. Vanhentuneesta hiusmuodistakin päästään filmin loppuun mennessä eroon.