Black Hawk Downin innoittamana päätin katsastaa uusiksi Netflixistä löytyvän Pelastakaa sotamies Ryanin, jonka viime näkemisestä on kymmenisen vuotta aikaa. En edes muistanut, kuinka brutaali ja inhorealistinen Steven Spielbergin näkemys toisesta maailmanpalosta on jopa sotaelokuvien joukossa. Ei ihme, että muutamat kohtaukset järkyttivät lapsena, kun satuin ne näkemään. Omaha Beach -aloitus on tietysti se kuuluisin, mutta läpi leffan hahmot kulkevat läpi melkoisen mankelin, jossa verta ja suolenpätkiä ei säästellä.
Elokuvan kaaoksesta kouriintuntuvan tekee erityisesti kamerassa käytetty suurempi suljinnopeus, joka saa liikesumennuksen katoamaan kokonaan. Leffan kuvaus ja leikkaus ovat huippuluokkaa ja monet joukkokohtauksista todella vaikuttavia. Yleisvaikutelma filmistä on kuin yksi iso lihamylly, joka jauhaa sotilaita säälittä palasiksi.
Pelastakaa sotamies Ryanin pääteemana on ihmishenkien uhraaminen muiden puolesta sekä sen järjellisyys ja moraalisuus. Tämä ei rajoitu vain otsikon Ryaniin, jonka pelastamiseksi useampi sotilas lähetetään hengenvaaraan. Alusta asti Normandian maihinnousussa katsoja tajuaa, ettei suurella osalla miehistä ole mitään mahdollisuutta selviytyä, mutta paperilla he tekevät suuren uhrauksen maalleen. Onko tällaisessa uhrauksessa mitään mieltä, elokuva vaikuttaa kysyvän.
Myöhemmin Tom Hanksin päähenkilön, kapteeni Millerin, kohtaama helikopterikuski kertoo heidän koneensa pudonneen ja 20 sotilaan kuolleen, koska koneessa olleen kenraalin suojelemiseksi asennetut teräslevyt tekivät kopterista ylipainoisen. Miller itse puolestaan kertoo menettäneensä 94 miestä komentonsa alla ja yrittää perustella itselleen, että tällä on saatettu pelastaa kymmeniä tai satoja muita ihmisiä. Elokuva kuitenkin tekee selväksi, ettei hän itsekään täysin usko sanomaansa.
Toisaalta uhrauksesta löytyy hahmoille myös jonkinlainen merkitys. Kaiken sodan silmittömän murhaamisen ja tappamisen keskellä he lopulta tuumaavat, että Ryanin pelastaminen on kenties ainoa kunnollinen asia, mitä he ovat koko reissullaan tehneet.
Spielbergin elokuva on ensimmäistä ja viimeistä kohtaustaan lukuun ottamatta jopa yllättävän epäpateettinen sotaelokuva. Se asettaa kyseenalaiseksi, onko Amerikan suurimmassakaan sankaritarinassa ollut pohjimmiltaan sitä mieltä ja hohtoa, jollaisena sen kaikki muut näkevät paitsi itse sodan kokeneet.
Kyseessä olisi varsin rohkea veto, ellei elokuvan alku ja loppu laimentaisi viestiä. Kehyskertomus Ryanista vierailemassa vanhana Millerin haudalla on täysin tarpeetonta sentimentaalisuutta ja Yhdysvaltain lipun heiluttelu rasittavaa patrioottista paatosta.
Tämä on harmi, sillä ilman näitä kieltämättä hyvin spielbergmäisiä sävyrikkoja filmi olisi lähes sotaelokuvan mestariteos kaikessa armottomassa uskottavuudessaan. Ainoa kohtaus näiden lisäksi, joka tökkii, on leffan keskivaiheille sijoittuva Millerin puhe, jolla hän liennyttää alaistensa välille roihahtaneet jännitteet. Se tuntuu liian vahvasti ylikäsikirjoitetulta elokuvamonologilta. Lisäksi leffan soundtrack on vähän tylsä kaikessa alleviivaavuudessaan.
On kaikesta huolimatta selvää, että amerikkalaisten tekemä filmi toisesta maailmansodasta sisältää väistämättä amerikkalaisen sankaritarinan korostamista. En viitsi olla kyyninen: Pelastakaa sotamies Ryan on laadukas sotaelokuva, jonka lopetuskohtauskin on kaikesta pateettisuudestaan huolimatta linjassa sen yleisten teemojen kanssa.
Kommentit
Lähetä kommentti