Elokuvan ensimmäinen puolisko on erityisen kiehtova, sillä pitkästä aikaa minulla ei ollut hajuakaan, mihin leffa on menossa. Lähin vertailukohta lienee True Detectiven kolmas tuotantokausi, jossa on hyvin samanlaisia hahmoja ja teemoja kuin Villeneuven filmissä.
Hugh Jackman on huippuvedossa oikeuden omaan kätöseen ottavana perheenisänä, Kellerinä, jonka pitää todistella omaa maskuliinisuuttaan ja huolenpitäjän kykyjään, kun tytär katoaa. Jake Gyllenhaal vakuuttaa niin ikään loistava nuorena etsivänä, Lokina, joka pitää itsensä hillittynä mutta jonka harteita henkilökohtaiselle tasolle käyvä, pieleen menevä tutkinta alkaa painaa. Paul Dano on puolestaan tapansa mukaan niin kiehtovan vastenmielisen niljakas surkimus, että hänen kiduttamisestaan katsoja saa itsekin salaa pientä mielihyvää.
Elokuvan yhtenä pääteemana on tekojen oikeutus. Kysymykseksi muodostuu, onko Jackmanin hahmo loppujen lopuksi sen parempi kuin tytön kidnappaajatkaan.
Toinen vallitseva teema on maskuliinisuus, jonka eri puolia Keller ja Loki kuvastavat. Toinen on äijämäinen perheen pää ja suojelija, joka on valmis menemään päätyyn asti rakkaidensa vuoksi. Toinen on työlleen omistautunut, henkisen kamppailunsa sisällä pitävä stooalaisempi heppu, jonka tunteet kuitenkin kuohahtavat ajoittain yli äyräiden. Elokuvan otsikon voinee tulkita viittaavan myös näiden hahmojen mielenmaisemaan.
Kolmanneksi elokuvan keskeiseksi teemaksi nousee uskonto. Keller on selvästi harras kristitty, joka pyytelee tekojaan anteeksi Jumalalta mutta jolle usko on selvästi myös iso tekijä hänen omistautumisessaan. Usko paljastuu myös lopulta merkittäväksi tekijäksi tytön sieppaajan motiiveissa.
Visuaalisuuden osalta leffa on tähän vuodenaikaan erityisesti miellyttävän arkirealistisen oloista seurattavaa. Maisemat ovat suorastaan suomalaisen marraskuiset, ja filmi näyttää väriensä puolesta hyvin käsittelemättömältä ja luonnolliselta. Kuvakerronta on hyvin suoraviivaista eikä turhia temppuja harrasteta.
Elokuvan käsikirjoitus ei tosiaan kanna aivan samalla intensiteetillä loppuun asti, millä tarina alkaa. Pientä ärsytystä aiheuttaa poliisivoimien rasittava mutta tarinan kannalta kätevä epäpätevyys, mikä estää mysteeriä ratkeamasta välittömästi. Mitkään valtaisat uskottavuusongelmat eivät kuitenkaan leffaa rampauta.
Suurempi ongelma on se, että filmin loppuratkaisu on tylsä, pöhkö, konventionaalinen ja ennalta arvattavissa. Paukkuja olisi ollut enempäänkin kuin perinteiseen salapoliisimysteeritrilleriin, ja elokuvan olisi toivonut suosiolla sukeltavan loppua kohden joko oudommille tai synkemmille vesille.
Siitä huolimatta Prisoners on otteessaan pitävä jännäri. Villeneuven ansioluetteloon ei voi vieläkään kirjata yhtään varsinaista hutia.
Kommentit
Lähetä kommentti