Robert Eggersin The Lighthouse muistuttaa, miksi Willem Dafoe on niin häiriinnyttävä tyyppi. Lähtisin itsekin veneellä soutaen karkuun, jos joutuisin autiolle saarelle hänen kanssaan!
The Witch -ohjaajan uutukaisessa kaksi majakanvartijaa yrittää selvitä järjissään eristyksissä myrskyisän meren saartamana. Erilaiset hallusinaationäyt piinaavat heitä ja viinaa kuluu. Pohjimmiltaan The Lighthouse on perinteistä hulluushourailukauhua, jossa tapahtumat menevät edetessään yhä oudommiksi ja katsojan pitää kyseenalaistaa kaikkea tehden omat tulkintansa.
Elokuvan kuluessa voi esittää paljon erilaisia kysymyksiä saamatta varmoja vastauksia. Onko Robert Pattinsonin hahmo hullu? Onko Dafoen? Ovatko molemmat – vai eivät kumpikaan ja heidän visionsa todellisia? Murhasiko Dafoen apulaisensa vai ovatko Dafoe ja Pattison yksi ja sama hahmo? Onko kyseessä kertomus vainoharhaisuudesta, syyllisyydentunnosta, alkoholismista vai kenties tukahdutetusta homoseksuaalisuudesta?
Eggers näyttää Ari Asterille, miten yhdistetään onnistuneesti tehokasta kauhua ja hervotonta mustaa komediaa. Meno on hetkittäin naurettavaa eikä pieruvitseiltäkään vältytä. Tunnelma ei silti lässähdä vaan kasvaa yhä ahdistavammaksi huumorista huolimatta tai jopa sen ansiosta. Kaikki elokuvan sävyt tuntuvat täsmälleen harkituilta.
Filmin mustavalkoinen kuva on upeaa katsottavaa. Kapea liki neliömäinen kuvaformaatti vain lisää ahdistavuutta, eikä yksinäiselle myrskyn riepottamalle majakkasaarelle kaipaa värejä.
Dafoe ja Pattison vetävät roolinsa juuri sopivan överiksi mutta huikaisevalla taidolla. Nuorempi näyttelijä ei häviä vanhemmalleen vaan viimeistään kännihourailun käynnistyessä antaa yhtä lailla kaikkensa. Kun Dafoe puolestaan pitää monologin, jossa hän kutsuu Poseidonin syöksemään toverinsa kadotukseen, on helppo uskoa jonkin lonkerohirviön nousevan piakkoin syvyyksistä. Miesten välillä on jännitettä ja salamoja lentää enemmän kuin ympäröivässä ukkosmyrskyssä.
Pidin The Witchistä aavistuksen enemmän kuin The Lighthousesta, koska Eggersin debyytti oli suurempi yllätys ja koska saatananpalvontaan kannustavaa kauhuelokuvaa on vaikea ylittää. The Lighthousessa ainoa valituksen aiheeni on tietynlaisen ainutlaatuisuuden puute. Jo leffan alussa painostava musiikki pauhaa tuttuun tapaan ilmoittaen katsojan saapuneen katsomaan kauhuelokuvaa. Siitä puolestaan edetään tasaisesti kohti hulluutta suhteellisen arvattavin askelmerkein. Jacob's Ladder ja muut vastaavat niin sanotut rubber reality -elokuvat tulevat vahvasti mieleen.
Mutta mikä siinä, kun kyseessä on näin laadukas ja nautittava filmi. Elokuvaa on luettu jopa uudelleentulkintana Prometeus-myytistä. Ja vaikkei kukaan voisi varmuudella sanoa, mitä valkokankaalla tapahtuu, kiero tunnelma pitää silti tiukasti hyppysissään.
Kommentit
Lähetä kommentti