Vaihtoehtotodellisuuden Hämähäkkimiehestä kertova Spider-Man: Into the Spider-Verse on supersankarielokuva genrensä paremmasta päästä. Voisi kuvitella, ettei maailma kaipaa enää yhtään Spider-Man-valkokangasinkarnaatiota lisää, mutta tämä on niistä tähän mennessä paras. Miles Moralesin tarina on vieläpä melkoista silmänkarkkia.
Niin piirros- kuin CGI-animaatiokaan harvoin loksauttaa leukojani vaikuttavuudellaan, mutta Into the Spider-Verse tekee poikkeuksen. Normaalisti valtaisa määrä toimintakohtauksia tympäännyttäisi, mutta näin kauniisti toteutettuna tyhjänpäiväisempääkin mäiskettä jää tuijottamaan hämmästyksestä naureskellen. Filmin visuaalinen anti on aivan mahtavaa perinteisen piirrosjäljen ja tietokoneanimaation yhdistelyä kaikkia sarjakuvan keinoja hyödyntäen. Jopa kuvataajuus valjastetaan erinomaiseksi tehokeinoksi.
Leffan hip hop -painotteinen soundtrack ja alkuperäissävellys pelaavat myös loistavasti yhteen. Hetkittäin meno tuntuu kuin musiikkivideosta repäistyltä mutta ainoastaan positiivisessa mielessä. Heti alusta asti elokuvan mukana eksyy jammailemaan.
Into the Spider-Versen sanoma on suoraviivainen mutta ajankohtainen: kuka tahansa voi olla sankari. Ei päähenkilö ole sattumalta musta, jolla on myös latinojuuret, eikä hänen etninen taustansa filmissä ole vahingossa esillä. Elokuvassa nähdään myös kaksi nais-Spidermania — ja yksi possu. Alkuperäinen Hämähäkkimies on puolestaan keski-ikäistynyt ja ottaa harteilleen mentorin viitan. Tai siis ei ota, koska viitta on epäkunnioittavaa.
Koska jokainen Hämis saa oman syntytarinansa, pystyy elokuva ujuttamaan mukaan myös tuoreita ideoita. Pahiksia asettuu sankaria vastaan enemmän kuin missään muussa Spider-Man-leffassa, mutta niihin on saatu lukumäärästään huolimatta uutta kulmaa. Varsinaisena pääpahana häärii Kingpin, jolle on kehitelty jopa inhimilliset motiivit tekoihinsa.
Filmin suurimmaksi heikkoudeksi muodostuu se, että kyseessä on kaikesta itsetietoisuudestaan, metatason leikittelystään sekä yleisestä häröilystään huolimatta lopulta hyvin kaavamainen supersankarin syntykertomus. Viimeinen näytös on näissä elokuvissa aina se, jossa meininki lässähtää, eikä Into the Spider-Versekään tuolta synniltä välty. Koska tarina on hyvin yksioikoinen ja pohjimmiltaan tuttu, jatkuva visuaalinen toimintatykitys alkaa väistämättä loppua kohden uuvuttaa.
Silti Into the Spider-Verse menee harmittoman kevyiden supersankariviihdepläjäysten joukossa kärkikastiin Thor: Ragnarokin, Infinity Warin sekä kahden jälkimmäisen kapteeni Amerikan rinnalle. Filmi on hyvä esikuva, josta muut supersankarielokuvat ja Marvel-tekeleet voisivat katsoa mallia, sillä se ei ole edes sisällöllisesti täysin ontto. Tarkoitusperissään leffalla on paljon samaa Black Pantherin kanssa, mutta kokonaisuus pysyy paremmin kasassa.
Kommentit
Lähetä kommentti