Star Wars: The Rise of Skywalker

Fiilikseni etenivät seuraavasti Star Wars: The Rise of Skywalkerin aikana:

"Eihän tämä nyt niin huono ole. Kömpelöä, pöhköä mutta ihan viihdyttävää kahden tähden aivotonta toimintaseikkailua."

"No okei, on tämä nyt aika huono muttei edes viihdyttävällä tavalla huono. Uskomattoman mitäänsanomaton ja tyhjänpäiväinen."

"Ei jeesus mitä paskaa. Apua."

"Vihaan tätä."

Ensimmäisen tuntinsa ajan The Rise of Skywalker pysyy vielä jotakuinkin kasassa. Uumoilin, yllättääköhän elokuva jopa positiivisesti. Daisy Ridley ja Adam Driver ovat nimittäin karismaattisia näyttelijöitä, ja heidän välinen kemiansa luo varovaista mielenkiintoa tarinaan.

Huumori toimii leffassa paremmin kuin The Last Jedissä, jonka vitseille tosin itse nauroin pahoittamatta mieltäni. Episodi IX:ssä koomisesta kevennyksestä vastaa lähinnä C-3P0 vanhan ajan tyyliin, ja se toimii hyvin. Filmin alkupuoli ei kaikkien odotusten vastaisesti ole sisällöltään edes täysin räikeää copy-pastea alkuperäistrilogian leffoista, jihuu!

Kammottavilla typeryyksillä ei myöskään heti ammuta itseä jalkaan, paitsi konkreettisesti siinä vaiheessa, kun kenraali Hux paljastuu vakoojaksi. Edes elokuvan omasta mielestä tässä ei ole mitään järkeä.

Valitettavasti hyvistä puolista ei riitä selostettavaa kuin parin tekstikappaleen verran. Kohtalaisesta viihdyttävyydestään huolimatta The Rise of Skywalkerin ensimmäinen tunti on täyteen turboahdettua, ylinopeista leikkauksista koostuvaa, rauhattomasti ympäriinsä hyppivää, merkityksettömillä toimintakohtauksilla ryyditettyä, haahuilevaa MacGuffin-jahtia ja teleporttailua.

Esimerkiksi leffan alun kiituriajelu aavikolla on täysin päämäärätöntä täytettä niille katsojille, jotka eivät jaksa rauhoittua paikoilleen kymmeneksi minuutiksi ilman valomiekkoja ja piupiu-lasereita. Samoin silmien pyörittelyä aiheuttaa Poen ja Finnin räiskintäspurtti Renin tähtituhoojalla, jossa demonstroidaan myös tämän mielenkiinnottoman kaksikon uskomattomia juonihaarniskoja. Koskaan eivät stormtropperit ole olleet näin epätarkkoja.

Tarinaa ohjaa jatkuva onnekkaiden sattumien kierre. Sithien veitsi löytyy kahdessa minuutissa, Kijimi-planeetalla törmätään välittömästi Poen vanhaan tuttuun, Endorilla veitsiarvoitus ratkeaa sormia napsauttamalla, ja niin edelleen. Logiikka venyy tarpeen mukaan sankarien eduksi, sillä Rey pystyy aistimaan Chewbaccan tähtituhoojalta välittömästi mutta Kylo Ren ei pysty havaitsemaan Reytä samalta alukselta.

Hahmot voivat myös siirtyä paikasta A paikkaan B jatkuvasti leikkauksen voimin. Miten hyvikset karkaavat aavikkoplaneetalta, kun Ren on ihan vieressä ja hänen joukkonsa lähestyvät? Simsalabim, leikataan ja he ovat turvassa. Reyn pitää taistella tiensä hyökyaaltoja vastaan Kuolemantähden raunioille, mutta miten Finn pääsee sinne hänen perässään ilman jeditaitoja? Tättärää, leikataan, ja maagisesti hän on vain siellä.

Tämän kaiken sulatin silti vielä yllättävän hyvin. Reyn herätettyä Benin henkiin elokuvasta katoaa kuitenkin kaikki jännite, ja loppu on uskomatonta syöksykierrettä. Aaveille keskustelu on esimerkiksi näppärä Shakespearelta lainattu konsti, muttei se voi selittää avainpahiksen äkkikääntymistä hyvikseksi yhdessä kohtauksessa. Entä miten ihmeessä Voima toimii yhtäkkiä parannuskeinona? Miksei esimerkiksi Obi-Wan hyödyntänyt kyseistä temppua Pimeässä uhassa Qui-Gonn Jinnin vetäessä viimeisiään, vaikka tuohon aikaan käytettävissä oli koko tasavallan jediviisaus?

Palpatinen paluu on puolestaan juuri niin urpo idea kuin pelätä saattaa. En usko, että kukaan tosiasiassa kaipasi hahmoa takaisin henkiin. Mikä järki hänet on sitä paitsi herättää kuolleista, jos papparainen tapetaan kymmenen minuutin sisään ilman, että hän kerkeää tehdä yhtään mitään?

Elokuvan dialogi on myös jotain ihan hirveää. "I am all the sith", "And I am all the Jedi". Nyt ihan oikeasti. Hankkikaa sinne Disneylle edes yksi puolipätevä käsikirjoittaja.

Palpatinen pikavisiittiäkin enemmän ärsyttää se, että koko leffan loppu on yhtä Jedin paluun toisintoa mutta tylsemmillä hahmoilla ja typerämmällä kohelluksella. On käsittämätöntä, etteivät luovat päät leffan takana keksineet taaskaan muuta kuin kuvittaa vanhaa trilogiaa uudelleen. Jokainen kohtaus, jossa Finn, Poe ja satunnainen ex-stormtrooper-naikkonen heittelevät väsyneitä onelinereita, kaivaa puolestaan elokuvaa entistä syvempään kuoppaan.

Reyn paljastuminen Palpatinen lapsenlapseksi on myös todella ongelmallinen veto ajatellen edellisen filmin tematiikkaa. The Last Jedi yritti nimittäin teroittaa, ettei Voima ole kiinni sukupuusta, mikä oli oikeasti hyvä sanoma riippumatta siitä, kuinka kehnosti se välitettiin. Tämä ajatus lakaistaan kuitenkin surutta maton alle.

Valomiekkoja ei myöskään saa enää paiskoa miten sattuu, ja jedikirjat ovat jälleen tärkeitä. Abrams yrittää surkuhupaisasti pyyhkiä pois kaikkia Johnsonin jälkiä, jotka jakoivat mielipiteitä, mutta se ei tee filmistä saati trilogiasta parempaa vaan huonomman. Nyt kolme elokuvaa tuntuvat siltä, etteivät ne tosiaan osaa päättää, mitä ne haluavat olla, vaan juoksevat välittömästi anteeksipyydellen silittelemään fanien päitä ensimmäisen negatiivisen kritiikin kohdalla. Jumalauta mitä selkärangattomuutta!

Käsikirjoituksen deus ex machinoita sanat eivät riitä kuvaamaan. Pitkin kynsin ja hampain voisi sietää vielä sen, että Palpatine on rakennellut salassa 100 000 planeetantuhoaja-alusta. Mutta siinä vaiheessa, kun tyhjästä pieraistaan tätäkin isompi kapinallisarmeija, koska "hyvät ihmiset taistelevat, jos johdamme heitä", elokuva alkaa jo suututtaa. Eihän näin huonoon tarinankerrontaan pysty edes yrittämällä.

Benin ja Reyn suudelma tulee puolestaan tyystin puskista eikä käy järkeen lainkaan. Ensimmäisen kuolema ei sitä paitsi tunnu missään, koska hahmoja voi näemmä herättää henkiin, miten tahtoo. Rey voisi odottaa vain hetken, ladata defibrillaattori-Voimansa ja poistua yhdessä uuden lemmittynsä viettämään kuherruskuukautta.

Leffan lopun kruunaa jäätävän kammottava fanipalvelu. Chewbaccalle mitalin ojentaminen ylittää nimittäin jo kaikki itseparodian rajat.

Siitä en jaksanut edes välittää enää, kuinka ahkerasti filmi viljelee perinteistä Disney-klisettä, jossa juksataan jotain dramaattista tapahtuvan mutta peruutetaan siitä välittömästi. Chewbacca kuolee muttei kuolekaan, C-3P0:lta menee muisti muttei menekään, Rey kuolee muttei kuolekaan — teeskennelkäämme kaikki yllättynyttä.

Koko viimeisen Star Warsin päämäärä, merkitys tai ylipäänsä olemassaolon oikeutus on kadoksissa. Elokuva taivuttaa rautalangasta katsojalle, ettei perimä voi määrätä kohtaloa vaan päätämme itse jokainen, kuka meistä muodostuu. The Last Jedi vain sanoi jo tämän saman asian mutta paljon kiinnostavammin. Siitä annan kuitenkin pienen plussan, että Luken ja Leian esittäminen Reyn ottovanhempina Beru-tätin ja Owen-sedän tapaan on kivaa symboliikkaa.

Kaksoisauringonlaskulla nostalgian lypsäminen ei kuitenkaan pelasta sitä, että The Rise of Skywalker on totaalisen kammottava kalkkuna ja vuoden huonoin elokuva, joka onnistuu alittamaan kaikki odotukset. Jos The Last Jedi on hetkittäin kehno kuin Star Wars -esiosat, Episode IX on tippaakaan kärjistämättä niitä heikompi kaikilla muilla osa-alueilla paitsi näyttelytyön ja efektien osalta. Se on sadoilla miljoonilla tuotettua surkeaa fanifiktiota.