Vaikka Martin Scorsesen uusin, The Irishman, on hyvä elokuva, ei siitä saa sellaista mestariteosta, jollaiseksi sitä ovat monet hehkuttaneet. Keskivaiheilla tarinaa tallataan jopa niin tuttuja latuja, että leffa meinaa hetken tuntua jopa pettymykseltä, etenkin koska se ei ole yhtä energinen ja tyylillä leikittelevä kuin Mafiaveljet tai Casino.
Päähahmosta, Frank Sheeranista, on myös aluksi hieman vaikea saada otetta, vaikka Robert De Niron suoritus on totuttuun tapaan loistava. Senkin ylistäminen näyttelijän koko uran parhaaksi lienee tosin hienoista liioittelua. Uskomatonta muuntautumiskykyä on silti pakko ihailla.
Siinä vaiheessa, kun Frankin ja työnväenliikejohtaja Jimmy Hoffan suhde alkaa syvenemään vääjäämättömän surullisen käänteen häämöttäessä, leffa alkaa kuitenkin tempaista täysillä mukaansa. Al Pacino tuo elokuvaan kaivattua energiaa, ja Hoffan itsepäinen kumartelemattomuus on turhauttavaa mutta samalla viihdyttävää seurattavaa. Varsinainen murhakohtaus on puolestaan toteutettu todella tyylikkään koruttomasti välittäen samalla kaikki tunteet, joita Frank käy läpi.
Viimeinen kolmannes on filmin varsinainen koukku, kun leffa ei lopukaan siihen, mihin sen olettaisi, vaan jatkaa näyttäen Frankin menettäen vähitellen kaikki ystävänsä ja läheisensä. Eihän mies silti viitsi tunnustaa tai osaa katua. Viimeinen kohtaus Hoffasta muistuttavine aukinaisine ovineen on melkoisen lohduton surkean vanhuksen yrittäessä pitää jonkinlaisen yhteyden ulkomaailmaan ja muihin ihmisiin.
Leffa ei massiivisesta kestostaan huolimatta tunnu ylipitkältä, sillä tyhjäkäyntiä ei sanottavammin ole. Sen alkupuolen on myös tarkoitus tuntuakin hieman rutiininomaiselta: taas yksi mies, joka ajautuu rikoksen polulle ja joka kehittää tappamisesta leipätyön. Mitäpä sitä sodan jälkeen ihmisiä rutiinilla tappanut muutakaan tekisi, kun sillä kerran elämän saa nousujohteeseen? Yhtälailla harkitusti tunnelma ei ole elokuvan alussa samalla tavalla hurmosmainen kuin ohjaajan muissa nousu ja tuho -elokuvissa.
Silti rikosgenren huippuihin en The Irishmania laske. Kaikki sen sisältö on nimittäin nähty jo oikeastaan muodossa tai toisessa. Filmin lopetuksen kaltaisia teemoja käsiteltiin jo Kummisetä 3:ssa sekä Once Upon a Time in Americassa, joista jälkimmäinen on mielestäni myös parempi elokuva tällaisena puolen elämän mittaisena rikos ja seuraamus -näytelmänä. Ei siinä, kyllähän kolme ja puoli tuntia Scorsesea siitä huolimatta aina maistuu.
Kommentit
Lähetä kommentti