En ole nähnyt Stanley Kubrickilta yhtäkään huonoa filmiä. Ei ole siis yllättävää, että myös hänen vanhempaa osastoaan edustava teos, jota en ollut ennen katsonut, kiilaa genrensä kärkikastiin. The Killing on film noir -elokuva, mutta ehkä sitäkin enemmän se on heist-elokuva.
Kubrick näyttää, miten keikkaleffa pitää hoitaa. The Killing etenee eri aikatasoissa eikä paljasta rikollisten juonta yleisölle etukäteen. Katsoja saa tietää kuitenkin hetket, jolloin virheet tapahtuvat. Siten iso osa jännitettä ei synny vain siitä, onnistuuko keikka, vaan koko suunnitelman selviämisestä.
Kyseessä on äärimmäisen suoraviivainen trilleri, jolle 90 minuuttia on juuri sopiva pituus. Erityismaininnan ansaitsee leffan soundtrack, joka on aikakauteensa nähden todella mukaansatempaiseva ja tunnelmaa nostattava.
Elokuvan intensiteetti kohoaa tasaisesti aina sen mainioon loppuratkaisuun, jossa minuuttiaikataululla laadittu ja lähes täydellisesti toteutettu suunnitelma leviää nokkamiehensä käsiin puhtaan epäonnen seurauksena. Vaikka ryöstön nerokkuutta verrataan tarinan sisälläkin shakkipelurin siirtoihin, eivät parhaatkaan ihmisen juonet pärjää lopulta sattumalle.
Ajattelin jo filmiä katsoessani sen yhtymäkohtia Reservoir Dogsiin ja Pulp Fictioniin. Ei ollut siis jälkikäteen suuri yllätys, että Tarantino myöntää The Killingin olleen Reservoir Dogsin suurin inspiraation lähde. Selvästi innoitusta leffasta on myös hakenut Christopher Nolan Dark Knightin pankkiryöstöön.
Jos jokin heikkous elokuvasta pitää erikseen mainita, niin sen naiskuva on aika kammottava. Nauroin ääneen, kun tyrmäävän näköisen Coleen Grayn näyttelemä päähenkilön tyttöystävä, Fay, toteaa, ettei hän ole kovin kaunis eikä fiksu. Todellako?
Marie Windsorin näyttelemä femme fatale, Sherry, on puolestaan varsin epämairitteleva karikatyyri: tolloa miestään surutta pettävä ja itse rahoja havitteleva kieroilija. Eipä hänen siippansakaan tosin sen sympaattisempi hahmo ole. Jonkinlaista tyydytystä katsoja saa tosin heidän keskinäisestä sanailustaan, jossa tomppelia miesraukkaa viedään kuin litran mittaa.
En osannut aluksi päättää, pidänkö elokuvan dialogista vai en. Se on nimittäin todella melodramaattista, mutta kyseessä on toki tyylivalinta. Loppujen lopuksi vuorosanoista löytyy kuitenkin sen verran terävyyttä, että ne voittavat puolelleen. Tai ehkä Dr. Strangeloven Jack D. Ripperinä paremmin tunnetun Sterling Haydenin suusta mikä tahansa teksti kuulostaa hemmetin hyvältä.
Kubrick ei edelleenkään petä. Vasta Rick & Mortyn heist-parodiajakson katsoneena on ilahduttava törmätä välittömästi elokuvaan, joka ei sorru mihinkään niistä kliseistä, joista sarjan episodi teki pilaa. Jengin kokoamiseen ei esimerkiksi kuluteta puolta elokuvaa eikä kliimaksiin ole kirjoitettu käännettä, jossa paljastetaan, että päähenkilö suunnitteli kaikki tapahtumat alusta asti. Sen sijaan The Killing on tiivis, maanläheinen jännäri, joka luottaa yksinkertaiseen mutta kauniiseen toteutukseen.
Kommentit
Lähetä kommentti