Woman in the Dunes

Luokanopettajamies etsii dyyneillä hyönteisiä ja myöhästyy viimeisestä paluubussista. Paikalliset kyläläiset auttavat häntä löytämään yösijan lähellä hiekkakuopassa asuvan lesken talosta. Aamulla köysitikkaat onkin vedetty ylös, ja mies huomaa olevansa vanki. Näin alkaa japanilaisen elokuvan uuden aallon ohjaajan, Hiroshi Teshigaharan, klassikkofilmi, Woman in the Dunes, joka on Suomessa kulkenut myös nimellä Dyynien daami.

Woman in the Dunesin perusasetelma on huvittavasti pintansa alla päivänselvä miesfantasia. Päähenkilö joutuu vangiksi taloon keskellä hiekkaa, mutta onneksi sen asukas on kaunis ja halukas nainen, jonka kanssa hänen oletetaan tekevän lapsia. Kas kun sattui!

Leffan ensimmäinen kolmannes etenee kuin tavallista taiteellisempi pornoelokuva. Luokanopettajan sijaan päähahmo voisi hyvin olla pitsalähetti, joka saapuu paikalle, kun aviomies ei ole kotona. Teosta onkin monen kriitikkomiehen taholta kehuttu aistillisella tavalla eroottiseksi. Suomennettuna tämä tarkoittanee, että nainen on lempeä, hyvännäköinen ja näyttää tissit, mutta kiltin viattomasti eikä siveettömästi.

Visuaalisesti filmi on todella kaunista mustavalkoelokuvaa. Hiekasta ja sen liikkeestä on erityisesti saatu todella komeita otoksia. Filmillä korostuu pintojen tekstuuri. Ahkerasti käytetään esimerkiksi erityislähikuvia hahmojen ihosta, joita täplittävät hiekanjyvät ja vesipisarat. Tunnelmaa rakentaa myös leffan musiikki, joka on suoraan kuin modernista trilleristä tai kauhuelokuvasta.

Vankilaelokuvana Teshigaharan teos on otteessaan pitävä. Päähenkilö on hiukan ärsyttävä kaikkitietävä ruikuttaja, muttei kuitenkaan täystahvo, joten hänen pakoyrityksiään ja niissä epäonnistumisiaan seuraa mielenkiinnolla.

Elokuvan kantavia teemoja ovat muun muassa petos ja luottamus. Jo leffan alussa päähenkilö ajattelee erilaisia sertifikaatteja, kuten ID-kortteja, joilla ihmiset vakuuttavat luotettavuuttaan toisilleen. Hän pohtii myös miesten ja naisten välistä lojaaliutta sekä sitä, kuinka he pelkäävät petetyksi tulemista. Filmi vihjaa, että mies on eronnut, kenties itsekin uskottomuuden uhri.

Luonnollisesti kyläläiset pettävät päähenkilön heti tarinan alussa. Hän itse puolestaan rikkoo mökissä asuvan naisen luottamuksen useaan otteeseen: ensin sitomalla tämän vangikseen, sitten yrittämällä paeta sekä elokuvan lopussa vielä yrittäessään raiskata tämän vain päästäkseen näkemään meren päivittäin. Petollista on myös leffan keskeisin elementti, hiekka, erityisesti juoksuhiekka.

Kolmanneksi filmin keskeiseksi teemaksi muodostuu vapaus. Mökissä asuva nainen on hyväksynyt hänelle asetetun vankilan, ja suhtautuu jopa hieman halveksien elämään ulkomaailman suurkaupungeissa. Samoin hän on hyväksynyt hänelle asetetun täysin turhan ja toivottoman työn lapioida hiekkaa, jottei se liikkuessaan peitä mökkiä alleen. Eikä hän nirsoile myöskään hänelle myönnetyn sulhaskandidaatin suhteen vaan ennemmin pelkää tämän jonain päivänä katoavan.

Päähenkilö sitä vastoin kapinoi säilyttääkseen vapautensa. Silti hän päätyy ensin harrastamaan seksiä vankikumppaninsa kanssa ja lopulta kiintyy tähän. Lopussa, kun hänelle tarjoutuu sattuman kautta täydellinen mahdollisuus paeta, hän ei halua hylätä raskaana olevaa naista vaan hyväksyy kohtalonsa lykäten ajatuksen paosta hamaan tulevaisuuteen.

Elokuva asettaakin kysymyksen siitä, onko kokemuksemme vapaudesta sittenkin vain suhteellista lähtökohtaisiin rajoitteisiimme. Erityisesti se esittää tämän kysymyksen parisuhteiden osalta. Kuinka paljon lojaaliutemme kumppaneillemme onkaan riippuvaista vain olosuhteiden pakosta?

Teshigaran filmi on kiehtovan erilainen trilleri ja kidnappausdraamana aikaansa edellä. Toisaalta nykypäivänä sen vahva miesnäkökulma, jossa nainen latistuu pelkäksi eroottisen fiktion objektiksi, tuntuu yksipuoliselta – ja hieman koomiselta. En voi nimittäin olla naureskelematta ajatukselle siitä, miksiköhän mieskriitikot kautta aikain ovat pitäneet Woman in the Dunesia niin vetoavana.