Jojo Rabbit

What We Do in the Shadowsista ja Thor Ragnarokistä tykänneenä toivoin paljon Taika Waititin ohjaamalta ja käsikirjoittamalta Jojo Rabbitilta. Mutta hemmetti, elokuva ylitti kaikki odotukseni! Tällaisesta natsilystinpidosta ei komedia parane.

Olen kuullut Jojo Rabbitista valiteltavan, ettei se oikein tiedä, mitä se haluaa olla. Minä taas väitän, että leffa tietää täsmälleen, mitä se haluaa olla: hyvän mielen elokuva, joka ei kuitenkaan tarjoa vain yksipuolista feelgoodia, vaan hassuttelun ohella todellista draamaa ja synkempiäkin sävyjä.

Tämä on juuri se tapa, jolla mieltä nostattava filmi kuuluu tehdä. Ei komedia kosketa eikä hymy nouse lopussa suupielille, jos sitä aiemmin hahmot eivät ole kokeneet oikeita koettelemuksia eikä heidän puolestaan ole jollain tasolla jännittänyt. Tämä on Jojo Rabbitin tapauksessa olennaista jopa sen keskeisten teemojen kannalta.

Leffan upeimpia puolia onkin se, miten uskottavasti se kuvaa 10-vuotiaan pojan mielenmaisemaa. Loisteliaan käsikirjoituksen sekä Roman Griffin Davisin ja Thomasin McKenzien roolisuoritusten ansiosta nuoren Jojon ja hänen talostaan löytämänsä juutalaistytön, Elsan, kanssakäyminen on suorastaan hellyyttävää seurattavaa.

Waititin komedia ei myöskään ole pelkkää pelleilyä. Toki Hitler ja natsit ovat maailman helpoin irvailun aihe, eikä leffa helppoja vitsejä kaihdakaan. Läpänheitosta aidosti iskevää tekevät kuitenkin loistava hahmokäsikirjoitus ja näyttelijätyö. Ei mielikuvitus-Hitler ole hauska pelkästään siksi, että se on absurdi karikatyyri; se olisi vain laiskaa. Mielikuvitus-Hitlerin hauskuus kumpuaa siitä, mitä se kertoo Jojon hahmosta, joka on omaksunut natsi-ideologian juuri niin hullunkurisesti kuin vain pikkupoika saattaa.

Elokuvan huumoria ei tarvitse kuitenkaan puolustella. Sen koomiset ajoitukset ja leikkaukset ovat nimittäin monta kertaluokkaa keskimääräistä genren tekelettä terävämpiä. Monet sen gagit paljastuvat vieläpä aivan hillittömiksi. Puusta ponnahtava kranaatti hätkähdyttää esimerkiksi nauramaan vedet silmissä, vaikka käänteen näkeekin ennalta — tai juuri siksi.

En myöskään keksi, milloin sitten toisen maailmansodan olisi parempi aika vääntää natseista täysin poskentonta läppää kuin juuri nyt. Yhteiskunta kaipaa muistuttamista siitä, ettemmekö aivan vasta nauraneet porukalla näille urveloille täysinä karikatyyreina. Miten on mahdollista, että ne yhtäkkiä marssivat joukoin kaduilla kuin vakavastikin otettava vaihtoehto?

Jojo Rabbitin älykkyys on toisaalta siinä, miten se tiedostaa, etteivät natsit ja heidän aatteensa todellisuudessa ole vain koomisia karikatyyrejä eikä heidän uhkaansa pidä väheksyä. Päähenkilön äidin kuolema lyö kuin nyrkki palleaan ja herättää katsojan siihen, että kaikesta vitsailusta huolimatta elokuvan tapahtumissa on tosi kyseessä. Leffan loppua kohden yltyvä mustan huumorin synkkyys muistuttaa puolestaan, että tarinan taustalla on todellinen historiallinen tragedia. Ehdin olla jopa hiukan huolissani, miten nuorille sankareille käy.

Ihan kaikessa sentään elokuva ei sentään rohkene olla niin raadollinen kuin se voisi ja ehkä pitäisi. Käsikranaatilla itsensä teloneen Jojon kasvoarvet ovat nimittäin niin mitättömiä, että niitä tuskin edes huomaa. Silti kaikki kutsuvat poikaa rumaksi häntä itseään myöten.

Filmi päättyy sitaattiin Rainer Maria Rilken Go to the Limits of Your Longing -runosta: "Let everything happen to you: beauty and terror. / Just keep going. No feeling is final." Kyseessä on tietysti yhteiskunnallinen kommentti, joka peilaa tämänhetkistä epävarmaa aikaa äärioikeiston, uusnatsismin, populismin ja trumpismin nousun keskellä. Viesti kuuluu, että sinnikäs ihmisten hyvyys voittaa lopulta mutta joskus äärimmäisenkin vaikeuksien kautta.

Juuri tästä syystä Jojo Rabbit on loistelias hyvän mielen elokuva. Se ei huou vain pinnallista positiivisuutta tai falskia elämäniloa. Sen sijaan sillä on jotain oikeaa sanottavaa.