Monet ovat todenneet, että vaikka Spring Breakers vaikuttaa ensisilmäyksellä nuorisoa moralisoivalta varoitushenkiseltä tarina pinnallisesta bilettämisestä, se ei ole niinkään leffan idea. Harmony Korinen filmi on ennemminkin varoittava tarina muille siitä, millainen sukupolvi voi pahimmillaan olla seuraavana vuorossa. Toisin sanoen pinnallisen populaarikulttuurin ja markkinoinnin YOLO-meininkiin opettama hedonistinen, fiiliksistä elävä, tulevaisuudesta piittaamaton, vastuun ottamiseen kykenemätön ja pohjimmiltaan moraaliton sellainen, joka haluaa elää jatkuvaa orgasmia.
Pinnallisuus, jota elokuva ironisoi, ei kenties ole koko totuus nykypäivän teineistä ja nuorista aikuisista, mutta on siinä epäilemättä sen siemen. Muistan itsekin 2010-luvun taitteessa yliopiston aloittaneena ihmetelleeni, miten akateemisessa oppilaitoksessa valtaosan mielenkiinto tuntui olevan opiskelun tai tieteen sijaan ennemmin bilettämisessä ja ryyppäämisessä. En tosin saarnaa, koska onhan pinnallinen juhliminen usein hauskaa ja olen sitä oman aimo osani itsekin opiskeluaikoina harrastanut.
Yhtymäkohtia reaalimaailmaan filmissä löytyy myös alati tyhmistyvästä ja katsojaan tyhmistävästä mediasta. Elokuvan esittämä mainos- ja musiikkivideotodellisuus, jossa tissit ja pyllyt pomppivat, on vain pieni osa tästä ilmiöstä. Se sisältää myös tosi-tv-ohjelmat, TikTokin, massoille suunnatut aivottomat blockbusterit, Twilight- ja Fifty Shades of Grey -tasoisen roskakirjallisuuden sekä kaiken mahdollisen manipuloivan eskapismin. Nykypäivän poliittisen populismin maailmassa, jossa Trump, Brexit ja perussuomalaiset jyräävät, ei liene kaukaa haettua miettiä, onko yhteiskuntamme jamalla jotain tekemistä seuraamuksista välinpitämättömän fiiliksien hakemisen kanssa.
Elokuvan hahmot eivät ole kuitenkaan pelkkiä uhreja, vaikka niin voisi aluksi kuvitella. Leffa kääntää katsojan odotukset ovelasti ympäri, sillä tytöt, joiden omatunto alkaa kolkuttaa tai joiden kantti ei kestä, tippuvat pelistä pois. Päähenkilöksi paljastuvatkin ne kaikkein pinnallisimmat, vastuuttomimmat ja moraalittomimmat pissikset, jotka näyttävät äijille kaapin paikan. Voimaantumisfantasiaahan tämä on.
Myös tämä filmin yllättävä puoli heijastelee osuvasti nykypäivän todellisuutta. Tunteeko teinityttöjä rahalla ja medialla manipuloiva setämiessukupolvi todella olevansa vallassa maailmassa, jossa nuoret naiset valikoivat Tinderissä miehistä haluamansa murto-osan ja määrittelevät samaan aikaan sosiaalisessa mediassa uudet moraaliset standardit julkiselle keskustelulle?
Kaikessa elokuvan satiiri ei kuitenkaan onnistu. Leffan teinit ovat tietysti kärjistetyn epäuskottavia, mutta heidän pitäisi silti olla jollain tasolla tunnistettavia oikeiksi teineiksi, jotta filmin irvailu osuisi maaliinsa. Filmin alkupuolen dialogi on kuitenkin niin kökköä, että vaikuttaa siltä kuin elokuvan kohteena olisi ohjaajan vääristynyt mielikuva siitä, millaisia teinit ovat. "Everybody’s miserable here because everybody sees the same things. The grass, it’s not even green. It’s brown. Everything is the same, and everyone’s just sad." Olen pahoillani, nuoret naiset eivät todellisuudessa puhu tällaista Hollywood-speakkia.
Samoin on tekopyhää, että elokuvan satirisoi pinnallista markkinamedia- ja musiikkivideokulttuuria, vaikka samaan aikaan se hyödyntää itse täysin vastaavia keinoja kaupallisesti. Mitkäpä muut nimittäin leffan omassa mainoskampanjassa olisivat vetäneet teatterisalit täyteen kuin tissit ja pyllyt?
Elokuvan visuaalinen anti on silti kehonosat unohtaenkin kaunista katsottavaa neonvärimaailmaansa myöten. Hauska ratkaisu on myös silmukkamainen kerronta, jossa samat kohtaukset ja vuorosanat toistuvat, niihin hypitään takaisin, tai tulevia tapahtumia väläytetään ennakkoon. Tämä luo filmiin unenomaisen tai jopa huumehouruisen tunnelman. Ehdoton huippukohtaus on tyttöjen haulikkotanssi James Francon hahmon esittämään Britney Spears -pianotulkintaan.
Spring Breakers on ristiriitainen tapaus. Se herätti aikanaan pienimuotoisen kohun provokatiivisuudellaan, mutta loppujen lopuksi provokaatio on paljon kesympää kuin voisi kuvitella. Elokuva esittää aidosti tarkkanäköisiä huomioita ympäröivästä yhteiskunnasta mutta tuntuu sortuvan samoihin synteihin, joita se kritisoi. Sukupolvikuvauksena se on silti tunnistettava, ja vaikka pohjimmiltaan leffa on kuvaus "pilalle menneestä nuorisosta", se moralisoi ilahduttavan vähän satiirinsa kohdetta. Syylliset ovat muualla, se vihjaa; bilemimmien valtakausi on koittanut.
Kommentit
Lähetä kommentti