En odottanut vuoden 1928 Jeanne D'Arcin kärsimykseltä mitään erityistä, vaikka sitä onkin kehuttu yhdeksi kaikkien aikojen elokuvista. Ylisanat eivät kuitenkaan ole aiheettomia. Carl Theodor Dryerin klassikko on kiistämätön mestariteos.
Itse Jeanne D'Arcin kertomuksen uskonnollinen puoli on minulle ateistina henkilökohtaisesti yhtä tyhjän kanssa. Siksi onkin kiinnostavaa, että elokuva perustuu varsin tarkasti historiallisiin tapahtumiin. Iso osa elokuvan dialogista pohjautuu alkuperäisen oikeudenkäynnin pöytäkirjoihin – mitä nyt kuukausien tapahtumien aikaskaala on tiivistetty yhden päivän mittaan.
Filmin kuvausta ja leikkausta on kehuttu paljon, ja ne tuntuvatkin hämmentävän moderneilta. Kekseliäitä kuvakulmia viljellään tauotta ja kerronta rakentuu tunnenaruista nykiviksi montaaseiksi. Leffa on täynnä lähikuvia kasvoista eikä syyttä, sillä ihmisten reaktiot ja tunnetilat ovat yllättävän mielenkiintoista seurattavaa. Vaikka koko puolitoistatuntinen koostuu ainoastaan Jeannen tuomitsemisesta ja tuomion täytäntöönpanosta, se pitää alusta loppuun otteessaan.
Renée Jeanne Falconettin suoritusta on kehuttu yhdeksi elokuvahistorian järisyttävimmistä, ja paljon hän saakin filmillä kyynelehtiä. Ottaen huomioon, kuinka tarkkaan kamera seuraa hänen kasvonliikeitään tallentaen jokaisen nyanssin, ei hänen täydellistä työtään voi kuin ihailla. Sitä voi toki uumoilla, kuinka paljon naisnäyttelijästä on jälleen saatu irti miesohjaajan sadistisella kiusanteolla, kuten huhut kertovat. Se ei silti tee hänen esityksestään yhtään vähemmän vaikuttavaa.
Elokuva on täynnä hienoja suorituksia myös Falconettin ohella. Niissä ei ole lainkaan aikakaudelle ominaista teatraalisuutta, vaan kameran seuraamat tuomarit, papit ja sotilaat vaikuttavat uskottavilta, todellisilta ihmisiltä. Leffan ei tarvitse näyttää jokaista dialoginpätkää välitekstinä, koska henkilöiden ilmeistä, reaktioista ja eleistä voi helposti päätellä, mitä he sanovat ja ajattelevat.
Filmin vähäeleinen musiikkiraita on niin ikään onnistunut. Surumielinen pianonpimputus saa aikaan yllättävän paljon tunnetta tarinaan ja on jotain, mihin tämän aikakauden teoksissa harvoin törmää.
Vaikka kyseessä on tietysti pohjimmiltaan uskonnollinen kertomus, resonoi se monella tavalla maalliseen nykypäivään. Elokuvaa voi lähestyä esimerkiksi feministisestä näkökulmasta tarkastellen sitä, miten joukko valtaapitäviä setämiehiä tuomitsee joukolla heidän asemalleen vaarallisen nuoren, kumouksellisen ja periksiantamattoman naisen. Voi sitä someraivon määrää, jos 1400-luvun papistolla olisi ollut käytössään Twitter ja Jeanne olisi yrittänyt ylittää Atlantin veneellä tai tullut valituksi pääministeriksi.
Toisaalta elokuvan voisi nähdä yleisenä kuvauksena ihmisen hulluudesta, miten ammumme mieluummin epämieluisan viestintuojan ja ajamme itsemme kaaokseen kuin yritämme muuttaa käytöstämme. Sekin tuntuu kovin ajankohtaiselta sanomalta näin koronaviruksen aikaan.
Kommentit
Lähetä kommentti