Poikansa menettänyt Will saa kutsun ex-vaimoltaan illalliskutsuihin, joiden tunnelma ei ole hilpeimmästä päästä. Vieraat yrittävät pitää menon kepeänä, mutta menneisyyden traumat luovat kireyttä osallistujien välille. Vähitellen ilmapiiri muuttuu painostavaksi, kun ex-vaimo ja hänen uusi miehensä kertovat saaneensa apua onnettomuuteensa uskonnolliselta yhteisöltä, joka haiskahtaa epäilyttävästi kultilta.
The Invitation ei paljasta heti korttejaan vaan antaa tuntuvasti aikaa hahmojensa väliselle kanssakäymiselle. Vieraiden käytös on miellyttävän uskottavaa, jos vertaa moniin samankaltaisiin kauhugenren edustajiin, kuten Midsommariin. Useampi heistä, päähenkilö mukaan lukien, tiedostaa jo pienistä vihjeistä, että jotain on vialla, ja reagoi siihen. Outous ei puske kuitenkaan niin hälyttävällä tavalla pintaan, että hahmojen jääminen paikan päälle tuntuisi hölmöltä. Näin katsojan on helppo kuvitella itsensä heidän kenkiinsä.
Leffalla on silti kaksi ongelmaa. Ensinnäkin tieto siitä, mitä päähenkilön menneisyydessä on tapahtunut, paljastuu vähitellen. Olennaisen osaa ennakoida toki jo etukäteen eikä elokuva pojan kuolemaa juuri peittele, mutta silti tämän olisi voinut aivan hyvin voinut tehdä vaikka selväksi jo prologinomaisessa aloituskohtauksessa. Mitään lisäarvoa tarinankerrontaan ei nimittäin tuo se, ettei yksityiskohtien ollessa hämärän peitossa katsoja joutuu arvailemaan, mikä Willin saa käyttäytymään jurosti elokuvan alkupuolella.
Toiseksi filmi noudattaa niin tuttua kauhuelokuvan rakennetta, että vaikka se yrittää huijata Willin olevan ehkä vain surustaan järkkynyt ja vainoharhainen, on selvää, että taustalla täytyy olla tappajakultti. Muuten elokuvan sisältö jäisi varsin ohueksi.
Kaavaan kuuluu, että epäluuloisen päähenkilön pitää syyttää pahiksia 2-3 kertaa, mennä viimeisellä kerralla äärimmäisyyksiin syytöstensä kanssa ja tulla nolatuksi. Pahikset paljastavat puolestaan luonteensa tietysti silloin, kun päähenkilö sitä vähiten odottaa. Täytyy tosin myöntää, että tällä kertaa paljastus on tehty sikäli ovelasti, että katsojan huomio ohjataan hetkeksi muualle.
Elokuva antaa riittämiin vihjeitä siitä, mitä tuleman pitäää. Hahmot viittavat dialogissa suoraan Manson-kulttiin, tapahtumat sijaitsevat Los Angelesin kukkuloilla luksuskodissa ja sekopäisen naishahmon nimi on jopa Sadie. Vähemmästäkin odottaa verikekkereitä! Viinitarjoiluja puolestaan alleviivataan niin monta kertaa, että myrkytysyrityksen luulisi koittavan jo aikaisemminkin.
Myös castaus tekee ilmiselväksi, mitä tuleman pitää. Game of Thronesin Daarion roolista tuttu Michiel Huisman on aina epäluotettavan lipevän oloinen ja John Carroll Lynch aiheuttaa Zodiacin jälkeen joka kerta kylmiä väreitä.
Kliseisiinkin nojataan. Yksi hahmoista poistuu paikalta, joten totta kai elokuva vihjaa, että hänet ehkä tapettiin, ehkä ei. Matkapuhelinverkkoa ei myöskään ole kriittisillä hetkillä saatavilla. Koska väkivaltainen huipennus on ohi varsin nopeasti, täytyy lopussa olla tietysti vielä yllätyskäänne. Todettakoon kuitenkin, että vaikka odotin twistiä, pidin siitä silti.
Surun ja traumojen käsittely, niistä ylipääseminen sekä siinä epäonnistuminen ovat elokuvan keskeisiä teemoja. Ei se mitään erityisen syvällistä niistä sano, mutta ne tarjoavat kuitenkin kelvollisen selkärangan, minkä ympärille tarina rakennetaan.
Uskottavasti käyttäytyvät hahmot sekä pari hyvin rakennettua käännettä tekevät The Invitationista genressään keskimääräistä laadukkaamman tapauksen. Tarinan ennalta-arvattavuus ja muutamat pöhköt lajityypin peruskliseet eivät liiemmin haittaa. Karyn Kusaman ohjaustyö on katsomisen arvoinen kauhupätkä viikonloppuiltaan.
Kommentit
Lähetä kommentti