The Hurt Locker

Kathryn Bigelowin Oscar-voittajaelokuva The Hurt Locker tuntuu reippaan kymmenen vuoden jälkeen päätyneen kohtalaisen unohduksiin tai ainakaan sitä ei kuule juuri missään mainittavan. Leffa keräsi aikanaan suomalaismediossakin yllättävän hehkuttavia arvioita. Usein jenkkisotadraamat, etenkin modernit sellaiset, saavat täällä osakseen tavanomaista kriittisemmän tarkastelun

Elokuva on istunut hyllyssäni todella pitkään, ja olen kenties lykännyt sen katsomista, koska pomminpurku kuulostaa aiheena siltä, että se saattaa sisältää stressaavia äkkisäikäytyksiä. Älkää käsittäkö väärin, normaalisti arvostan paljon onnistunutta säikäyttelyä, koska tehokkaan ja ennalta arvaamattoman säikäytyskohtauksen rakentaminen vaatii taitoa. Tällaisten hetkien jännittäminen on kuitenkin parhaimmillaan tai pahimillaan elokuvaviihdettä piinaavimmasta päästä

The Hurt Locker ei loppujen lopuksi sisällä yhtään äkillistä säikäytystä, vaan kaikki sen räjähdykset tapahtuvat ennakkovaroituksen kanssa. Se ainoa kohtaus, jonka voisi katsoa tarkoitetun jonkinasteiseksi yllätykseksi, kuuluuttaa itsensä kaukaa punapaidalta haiskahtavalla sivuhenkilöllä sekä taktisella kameran asettelulla rauhallisen hetken vallitessa. Koska tarinan päähenkilö marssii aina ensimmäisenä purkamaan pommia, on myös selvää, ettei arvaamatonta posahdusta voi tapahtua kuin mahdollisesti aivan elokuvan lopussa.

Silti leffan on trillerinä onnistunut, sillä kohtauksiin on saatu rakennettua tuntu siitä, että jotain arvaamatonta saattaa tapahtua minä hetkenä hyvänsä. Erityisesti filmin tiivistunnelmallinen aloituskohtaus imaisee mukaansa.

Fiksusti leffa ei sisällä pelkkiä pomminpurkukeikkoja toistensa jälkeen, vaan pakkaa sekoitetaan myös esimerkiksi taistelulla tarkka-ampujaa vastaan. Sotilaiden vainoharhaisuus ja kasvava hätääntyneisyys saadaan kohtauksissa välitettyä uskottavasti, ja vaara tuntuu vaanivan joka nurkassa Bagdadin kaduilla. Jos jokin tyylivalinta ärsyttää, niin hektisesti heiluva käsivarakamera, joka tällaisissa filmeissä tuntuu jopa hieman kliseeltä ja joltain, mitä elokuvan jännityksen rakentelu ei edes tarvitsisi

Jeremy Renner tekee läpimurtoroolinsa filmin ylimielisenä, kuolemaa uhmaavana päähenkilönä, kersantti Jamesina, ja onkin osassaan varsin mainio. Myös Anthony Mackie ja Brian Geraghty vetävät hyvät suoritukset hänen sotilastovereinaan, jotka joutuvat kestämään ryhmänjohtajansa uhkarohkeutta ja vastuuttomuutta. Elokuvassa nähdään myös Guy Pearcen ja Ralph Fiennesin kaltaisia suurempia nimiä, mutta heidät jätetään viisaasti sivurooliin.

"War is a drug" -iskulauseensa mukaisesti The Hurt Locker on eräänlainen addiktiokertomus, jossa päähenkilön pitää saada aina vain uusi adrenaliinihyökynsä hengenvaarasta välittämättä. Huipun jälkeen iskee sitten yleensä laskuhumala, jolloin maataan vaikka vaatteet päällä suihkussa pahoinvointia potien.

Filmi ei pyri käsittelemään Irakin sotaa niinkään poliittisesti kuin psykologisella tasolla. Tietysti jonkinlaiseksi vertauskuvaksi modernista Yhdysvalloista voi lukea siviilielämänsä tyhjäksi kokevan Jamesin riippuvaisuuden jännityksestä ja vaaratilanteista. Konsumerismin kyllästämän ja turruttaman suurvallan pitää turhamaisesti saada draamansa ja jännityksensä jostain, niin käydään vaihteeksi vähän Lähi-Idässä riehumassa pyssyt paukkuen?

Toki elokuva ei todellisuudessa ole niinkään epäpoliittinen, kuin se haluaisi ehkä itselleen uskotella. Tietyt valinnat pistävät ajoittain häiritsevästi silmään. Irakilaiset esitetään poikkeuksetta niinä persoonattomina "toisina", joista jokainen siviilikin voi tietää amerikkalaiselle hengenvaaraa. Vaikka amerikkalaiset eivät ole elokuvassa sankareita, he ovat silti kaikki päteviä tehtävässään ja näyttävät taistelussa tuhmille ählämeille närhenmunat rientäen myös töhöilevien brittien avuksi joutaessaan. Jos joku komentaja päättääkin jättää kuolevan vastarintataistelijan kitumaan, vaikka tämä olisi pelastettavissa, leffa ei ota selkeää kantaa, onko tämä huono asia.

Missään vaiheessa kysymystä ei nosteta myöskään pöydälle, miksi tarkalleen amerikkalaiset ovat Irakissa pelkäämässä henkensä puolesta ja tarvitsisiko heidän olla. Olisihan sellaisen asian käsittely kieltämättä jenkkiyleisölle hieman epämukavaa. Jotenkin irvokas fiilis on silti siinä, että imperialisti-USA lähtee maailmalle öljyn perässä sotimaan, ja lopputuloksena on palkintoja pokkaavaa jännitysviihdettä länsimaalaisille.

Elokuvasta on myös helppo arvata, ettei sen niin sanottu realismi ole kovinkaan lähellä totuutta. Jo Jamesin yli 800 suoritetun pommitehtävän lukema kuulostaa naurettavalta ottaen huomioon, että hän ottaa hengenvaarallisia ja tyystin tarpeettomia riskejä joka pienessäkin asiassa – vaikka vain hanskat unohtuisivat räjäytysalueelle. Kukaan ei pysty heittämään noppaa loputtomasti peräkkäin osumatta ykköseen. Tarkka-ampujakohtaus, jossa pomminpurkaja nakuttelee osumia liikkeestä tarkkuuskiväärillä kilometrin päästä saa myös kulmakarvat kohoamaan.

Ei olekaan ihme, että elokuva on saanut kohtalaisesti kritiikkiä Irakin veteraaneilta sekä todellisilta pomminpurkajilta sen epätarkkuuksista. Tosielämän pomminpurkajat käyttivätkin pommipuvun sijaan pääasiassa robotteja, kuten elokuvan aloituskohtauksessa. Vastuuttomat purkajat joko tulivat nopeasti tapetuksi tai siirrettiin toisiin tehtäviin.

Jos epäuskottavuudet sekä amerikkalaisille tyypillisen yksipuolisen sotakuvauksen pystyy katsomaan läpi sormien, elokuva on kaikesta huoimatta tehokas, otteessaan pitävä jännäri. Erityisesti pidin viimeisestä pomminpurkukohtauksesta, jossa rikotaan kliseitä: ajastin ei tikitä viimeisille sekunneille, vaan päähenkilö epäonnistuu, joutuu pakenemaan ja tuloksena viaton ihminen räjähtää.

Leffaa arvostaisi kenties enemmän, jos kertomus ei koskisi niin viimeaikaisia tapahtumia, että sen yksityiskohtien totuudenmukaisuudella on tavallista isompi merkitys. Irakin sodasta tehtävät elokuvat, kuten The Hurt Locker, nimittäin määrittävät, miten tulemme jälkikäteen sodan näkemään ja muistamaan. Onneksi meillä on olemassa samasta sodasta myös loistelias ja Bigelowin filmiä huomattavasti realistisempi televisiosarja, Generation Kill.