Ihana elämä

Federico Fellinin klassikkoteos Ihana elämä on ollut must see -katsomislistallani ties kuinka monta vuotta ja osoittautuu lopulta äärimmäisen hienoksi elokuvaksi. Filmi seuraa toimittaja Marcelloa tämän harhaillessa läpi Rooman seurapiirien elämälleen suuntaa etsien sekä naisia metsästäen. Mitään varsinaista juonta elokuvassa ei ole, mutta episodimaisesta kokonaisuudesta kasvaa jotain osiaan suurempaa.

Kolmituntinen eepos ennätti melkein puoliväliinsä ennen kuin sen koukku sai minusta otteen. Sitten kun se kuitenkin tarrasi, avautui koko teos ihan erilailla eikä katsetta voinut päästää enää ruudusta irti.

Älkää käsittäkö väärin, jo aivan alusta asti jokainen leffan päämäärättömän oloisista episodeista on itsessään suoraviivainen ja viihdyttävä. Ne ovat kaukana esimerkiksi tarkovskilaisesta surrealistisesta haahuilusta, jossa keskittymiskyky voi olla ajoittain koetuksella.

Silti vasta ajan kanssa aloin arvostaa sitä, miten kertakaikkisen elävältä jokainen elokuvan miljöö, lavastuksen yksityiskohta ja pieninkin sivuhahmo tuntuu. Samoin aloin ihailla sitä miten uskottavasti, spontaanisti ja luontevasti tapahtumat soljuvat eteenpäin kuin improvisoituina. Jokainen kohtaus tuntuu autenttiselta ilman elokuvamaista asetelmallisuutta.

Häntäheikki-journalistin harharetket onkin vain Ihanan elämän ulkokuori, ja todellisuudessa Fellinin filmi on italialaisen sodanjälkeisen yhteiskunnan kritiikki. 1950-luvun Italia ja erityisesti sen hyväosaisten arki näyttäytyvät leffassa pintaliidon, ylenpalttisen juhlimisen, turhakejulkkisten, roskajournalismin, naiskentelun sekä humpuukin luvattuna maana, jossa paparazzit seuraavat kameroineen herkeämättä.

Vahvana kontrastina tämä ontto ja hölmö karnevaali on rakennettu ikiaikaisen sivistyksen raunioille sekä vuosisatojen uskonnollisen perinteen päälle. Sitä alleviivaa muun muassa osio, jossa neitsyt Maria -näyn lietsoma kristillisen taikauskon kiihko johtaa sairaan lapsen kuoliaaksi talloutumiseen. Vastaavaan tulkintaan johdattelee myös osio, jossa lipevä ja toiveikas Marcello seuraa kuvankauniin elokuvatähden kannoilla historialliseen Fontana di Treviin kylpemään - onnistumatta tietenkään viettely-yrityksissään.

Marcello on päähenkilönä surkuhupaisa, jopa hiukan vastenmielinen, mutta samalla hyvin samaistuttava. Hänen kenkiinsä on helppo asettua kenen tahansa, joka on joskus elämässään etsinyt rahaa, pinnallista mainetta, sosiaalista asemaa tai vastakkaisen sukupuolen huomiota vailla merkityksellisempien arvojen näyttämää suuntaa.

Mies itse haaveilee intellektuellista kirjailijan urasta, mutta on kyvytön toteuttamaan tätä polkua ja kuluttaa iltansa sen sijaan seurapiireissä pyörien. Hänen oma ehdotonta rakkautta vannova, epävakaa kihlattunsa ei tuota hänelle tyydytystä, muttei hän sitä löydä myöskään naisseikkailuistaan. Yöllisen juhlimisen seurauksena sairaskohtauksen saava isä sekä itsensä ja lapsensa tappava ystävä havahduttavat hänet, mutta eivät tarpeeksi, että hän muuttaisi elämänsä kulkua.

Elokuvan keskivaiheilla nähtävä teinityttö symboloi ainoaa hetkeä tarinassa, jolloin Marcello vaikuttaa hetken vakavasti miettivän, mistä hän on tullut ja minne hän on menossa. Leffan viimeisessä kohtauksessa Marcello ei kuitenkaan enää kuule tai kenties edes tunnista tyttöä vaan kääntää tälle lopulta selkänsä, näin sinetöiden kohtalonsa.

Ainoa puoli, joka itselleni filmissä tökkii, on sen jälkiäänitys, jota toki tuon ajan italialaisessa filmeissä yleisesti harrastettiin ja jota Fellini käytti jopa tarkoituksella hyväksi Satyriconissa. Se häiritsee silti seuraamista, että sanojasta on välillä vaikeahko ottaa tolkkua.

Dubbauksesta huolimatta Fellinin järkälemäinen elokuva on loistava palapelimäinen teos. Sen merkitykset eivät muodostu perinteisen narratiivin kautta vaan yksittäisten, ajoittain vähäpätöisenkin oloisten tilanteiden ja tapahtumien kasautuessa. Ihana elämä antaa yleisölleen vaivihkaa jatkuvasti syvemmän näkemyksen päähenkilöönsä sekä häntä ympäröivään yhteiskuntaan. Lähestymistapa on nerokas ja kiehtova, sillä jokainen yksittäinen osio on kiinnostava myös itsessään.