Martin Scoresesen mafiaklassikossa, Mean Streetsissä, on nähtävissä kaikki mafiaelokuvien peruspalaset ja troopit prototyypppimuodossaan. Velkojiaan pakoileva, luonteeltaan hallitsematon ja oikukas Johnny Boy sekä järkevämpi ja maltillisempimutta ystävästään huolehtiva Charlie tuntuvat pääkaksikkona suorastaan kliseiltä, vaikka tämä elokuva on epäilemättä kyseisen kliseen äiti.
Elokuva ei ole erityisen juonivetoinen vaan suurin osa ajasta keskitytään ennemmin kuvaamaan tunnelmoivasti hahmojen elämää Pikku-Italiassa. Scorsesen miljöökuvaus onkin tyylikästä, minkä lisäksi iso kiitos kuuluu lavastukselle ja valaistukselle. Kaupunginosan kadut, baarit, puistot ja asunnot tuntuvat joka otoksessa aidoilta eläviltä paikoilta yksityiskohtineen. Leffan huomio kiinnittyy usein ympäristön levottomuuteen sekä uhkaavuuteen silloinkin, kun se ei ole varsinaisesti oleellista tapahtumien kannalta, mikä on selvästi tarkoituksellista.
Rikollisyhteisö, jonka merkityksettöminä juoksupoikina hahmot elämäänsä tuhlaavat, näyttäytyy puolestaan väkivaltaisen lisäksi seksistisenä, homofobisena ja kaikin muutenkin tavoin takapajuisena. Mafiapomo pitää esimerkiksi epilepsiaa hulluuden merkkinä.
Elokuvan oma näkemys homoista ei tosin ole sekään vanhentunut täysin arvokkaasti. Homopariskunnan esittäminen seksuaalisessa kontekstissa valkokankaalla oli aikanaan edistyksellistä, mutta nykyisellään he tuntuvat kohtauksessa vain ylilyödyiltä stereotyypeiltä.
Leffa tekee selväksi, ettei sen kahdella keskushahmolla ole realistista tulevaisuutta ympäristössä, jossa he ovat kasvaneet. Johnny Boy reagoi elämänsä merkityksettömyyteen itsetuhoisuudella, provosoiden pikkumafiosoa ja nauramalla kuolemalle päin naamaa. Robert De Niro on hänen roolissaan (yllättäen sivuhenkilönä!) tuttuun tapaan erinomainen ryöstäen kohtauksen kuin kohtauksen. Charlie, niin ikään mainio Harvey Keitel elokuvan varsinainena päähenkilönä, taas kokee tunnontuskia rikollisuudestaan, mutta yrittää pysyä hyvän puolella auttamalla ystäväänsä.
Katolisuus on elokuvassa Scorseselle tyypillisen vahvasti läsnä. Charlie muistuttaakin itseään helvetin lieskoista, jotka odottavat häntä, jos hän epäonnistuu moraalisessa kamppailussaan, polttamalla sormeaan vähän väliä lievästi kynttilän liekissä.
Vaikka kyseessä on yksi Scorsesen varhaisista töistä, se on erittäin tunnistettavissa ohjaajansa filmiksi. Kekseliäät, yllättävät leikkaukset ja kuvakulmat sekä kamera-ajot mukaansa tempaavan soundtrackin soidessa muistuttavat kaikki miehen myöhemmistä mafiaelokuvista. Tässä filmissä tosin musiikki on vielä diegeettistä eli peräisin kohtauksissa olevista äänilähteistä, kuten jukeboxista. Sitä korostetaan kuitenkin hetkeen sopivasti, kuten hilpeän baaritappelukohtauksen aikana soivaa Please Mr. Postmania. Kunnon scoresesemaiset verikekkeritkin saadaan järjestettyä elokuvan loppuun.
Mafiaveljet tuntuu monella tapaa Mean Streetsin henkiseltä jatko-osalta. Ei ole sinänsä yllättävää, että tämä gangsteripätkä jää usein sen varjoon, sillä kyseessä ei ole yhtä väkivaltainen, juoneen nojaava tai samalla tapaa jännityksessä pitävä, helposti lähestyttävä filmi. Silti kyseessä on edelleen mainio genrensä klassikko, joka ymmärtääkseni myös on Pikku-Italiassa varttuneelle ohjaajalle hyvin henkilökohtainen teos. Tuskinpa leffan hahmot ihan vahingossa käyvätkään viettämässä paljon aikaa elokuvissa.
Kommentit
Lähetä kommentti