Apinoiden planeetta (1968)

En ollut koskaan nähnyt vuoden 1968 Apinoiden planeettaa kokonaan alusta loppuun, joten aukko sivistyksessä täytyi täyttää. Siitä eteenpäin, kun Charlton Hestonin näyttelemä astronautti Taylor pakenee ensimmäistä kertaa apinoiden vankilasta, kaikki tuntui todella tutulta. Leffa teki lähtemättömän vaikutuksen lapsena, mutta yllätyin, ettei fiilis ollut lainkaan uudelleenkatselulla laimentunut. Kyseessä on klassikkofilmi mutta jopa sellaisena pirullisen aliarvostettu!

Elokuvan idea on yksinkertaisen kutkuttava ja muun muassa Interstellarin läheisesti, noh, apinoima. Astronautit lähetetään lähes valonnopeudella asuttamaan kaukaista planeettaa, jolloin suhteellisuusteorian (tai tohtori Hassleinin teorian, kuten filmissä se ilmaistaan) mukaisesti aika heidän ympärillään kulkee eteenpäin vuosisatoja, mutta he eivät itse vanhene kuin hieman päälle vuoden. Perillä he löytävät maankaltaisen lähes aavikoituneen planeetan, jota asuttavat ihmisiä orjuuttavat älykkäät apinat.

Toisin kuin suurin osa nykypäivän scifi-leffoista, Apinoiden planeetta ei ole järin toiminnallinen filmi vaan sitä kunnollisempaa tieteisfiktiota, jossa pohditaan verkkaisesti filosofisia kysymyksiä ja kommentoidaan allegorian kautta yhteiskunnan tilaa. Elokuvan käänteinen asetelma, jossa ihminen ja erityisesti päähenkilö valkoisena heteromiehenä on alistettu orjan asemaan, käsittelee muun muassa rotusyrjintää, eläinten oikeuksia, evoluutioteoriaa, tiedevastaisuutta sekä uskonnollista fanatismia.

Taylorin kohtelu häkkieläimenä on leffassa juuri niin ahdistavaa kuin lapsuudestani muistelin. Kukaan ei kuuntele häntä, vaikka hän selvästi osoittaa olevansa yhtä älykäs kuin hänen vangitsijansa. Eihän hänellä likaisena ihmisenä voi olla apinan aivoja saati sitten oikeuksia. Oikeudenkäynti, jossa uskonnollisesti oikeoppista tiedettä edustava apinaministeri syyttää Tayloria luonnonoikuksi ja hänen puolustajiaan harhaoppisiksi herättää edelleen tehokkaasti turhaantumista päähahmon puolesta.

Vaikka Apinoiden planeetta ei ole varsinaisesti vauhdikas, se on kuitenkin erinomaisesti rytmitetty. Jokainen tilanne eskaloituu uuteen, entistä jännittävämpään tasaisin väliajoin. Vaikka ison osan filmistä hahmot vain jutustelevat toisilleen, menossa on mukaansa tempaavaa vanhojen seikkailuleffojen tuntua.

Taylor on päähenkilönä mainion kyyninen persoona, joka on lähtenyt matkalle tähtiin petyttyään ihmiskunnan kyvyttömyyteen nousta pikkumaisuutensa, ennakkoluuloisuutensa sekä väkivaltaisuutensa yläpuolelle. Elokuvan aikana hän tosin tulee todistaneeksi olevansa samalla tavalla ennakkoluuloinen ja väkivaltainen lajinsa edustaja kuin hänen vangitsijansa pelkäävät.

Heston vetää roolinsa asenteella ja miltei jokainen hänen vuorosanansa on klassikkomeemiainesta. Hahmon suhtautuminen heijastelee filmin omaa kyynisyyttä, mikä huipentuu tietysti unohtumattomaan, aikansa vavahduttavimpaan loppukohtaukseen. Voi perkele tosiaankin!

Voisi kuvitella, että vieraan planeetan paljastuminen tulevaisuuden Maaksi olisi helposti arvattavissa oleva käänne, sillä sen verran paljon elokuva antaa siitä ilmiselviä vihjeitä: planeetalla kasvaa maankaltaisia kasveja, siellä elää ihmisiä, apinat puhuvat englantia ja heitä on edeltänyt jonkinlainen älykkäiden ihmisten katastrofissa tuhoutunut sivilisaatio. Jo itse leffan otsikko on huutava vihje!

Jujuna on kuitenkin se, että 1960-luvun scifi-rainalle on ennemmin lähtöoletus, että vieraalla planeetalla selittämättömästi elää kasveja, asuu ihmisiä ja että siellä puhutaan englantia. Sitä ei tule edes ajatelleeksi etukäteen, että tarinalla saattaisi olla tälle kaikelle looginen selitys, eikä elokuvalta todellakaan odota tämänkaltaista yllätystä. Uskon, että vaikka katsoisin filmin ensimmäistä kertaa vasta aikuisena tietämättä käännettä, se loksauttaisi leuan auki aivan samalla tavalla kuin lapsena.

Lopetus ei ole nerokas vain käänteenä vaan myös siinä, miten vahvan sanoman se välittää aikoinaan vallinneesta ydinsodan uhasta. Se tekee kertaheitolla hieman hupsulta vaikuttaneesta avaruusoopperasta paljon vakavammin otettavan, fiksumman ja synkemmän tieteisteoksen, kuin katsoja on osannut odottaa.

Hyvä kysymys on tietysti, miksi planeetalle laskeutuneet astronautit eivät kertaakaan ihmettele ääneen kasveja, ihmisiä tai apinoiden sujuvaa englantia. Tämä on tietysti hivenen epäuskottavaa, mutta elokuva jättää selittelyn varaa. Emme nimittäin tiedä, mikä filmin maailmassa on ihmiskunnan tietämyksen taso maailmankaikkeudesta. He ovat kehittäneet tähtien välisen matkailun, joten kenties he ovat jo saaneet selville aiemmin, että maankaltaisille planeetoille on tapana kehittyä hyvin maankaltaista elämää. Kenties he uskovat, että evoluutio kulkee kaikkialla lähes samalla tavalla tai että kaikki maapallon elämä on tosiasiassa jonkin ulkopuolisen lähteen aikaansaannosta.

Englannin kieltä on toki vaikea selittää näin helposti. Sen kohdalla lienee vain ajateltava, että tarinankerronnallisena yksinkertaistuksena päähenkilö suhtautuu englantia puhuviin alieneihin yhtä välinpitämättömästi kuin 1960-luvun elokuvakatsoja.

Sivuhahmojen osalta joku voisi kiinnittää huomiota siihen, että musta astronautti kuolee ensimmäisenä ja naishenkilölle on varattu paikka vain mykkänä miessankarin kirjaimellisena palkintona. Tämä olisi kuitenkin pinnallinen tulkinta. Allegorisesti Taylorin rooli on elokuvassa nimittäin juurikin mustan orjan rooli. Mykkään Novaa-neitoon filmi taas suhtautuu itsetietoisen humoristisesti eikä hän tunnu siten päälleliimatulta pakolliselta naissivuosalta vailla identiteettiä.

Varsinainen tarinan naishahmo on sitä paitsi älykäs ja empaattinen Zira-apina, joka puolustaa Tayloria ja pelastaa tämän pinteestä maksaen samalla kovan hinnan. Hänelle on myös säästetty ehkäpä elokuvan paras vuorosana, kun päähenkilö pyytää lupaa suudella häntä: "All right, but you're so damned ugly!"

Hieno puoli Apinoiden planeetassa on sekin, ettei sen antagonisti, tohtori Zaius, ole varsinaisesti pahis. Sen sijaan hän on ennemmin pragmaatikko, jolla on aito huoli kansansa ja lajinsa turvallisuudesta. Hän ei myöskään turvaudu julmiin tekoihin vaan pyrkii itse asiassa välttämään niitä viimeiseen asti. Lopulta vieläpä paljastuu, että hän on ollut ennakkokäsityksineen aivan oikeassa!

Filmin efektit ovat säilyneet hyvin nykypäivään. Alun avaruusaluksen laskeutuminen on kenties hieman huvittavaa kamerakieputtelua, mutta mikään muu leffassa ei käytännössä pistä silmään. Apinanaamarit ovat suorastaan hämmentävän aidon ja uskottavan näköisiä, ja vaikutelma on helposti todentuntuisempi kuin CGI:llä todennäköisesti saataisiin aikaan. Sillä ei ole juuri merkitystä, että joidenkin apinahahmojen suut roikkuvat välillä hassun staattisesti tai että heidän keskinäiset suudelmansa näyttävät huvittavilta.

Pientä nillitettävää elokuvasta voi kaivella. Suunnitelma, jossa astronautit asuttaisivat vieraan planeetan yhden Eeva-naisen voimin ei kuulosta järin järkevältä niin elokuvassa nähdystä ilmeisestä syystä kuin myös geneettisten sairauksien takia.

Astronautit ovat myös kummallisen vetreitä ja voimissaan vuoden horroksesta herättyään. Taylor antaa monelle apinalle köniin elettyään vieläpä useamman päivän rajallisella määrällä säilykemuonaa.

Nämä huomiot ovat kuitenkin merkityksettömiä loisteliaan kokonaisuuden kannalta. Nimenomaan kokonaisuutena alkuperäinen Apinoiden planeetta on näet liioittelematta yksi kaikkien aikojen parhaimpia scifi-elokuvia.