Kuka pelkää Virginia Woolfia? on uskomatonta dialogin, näyttelyn, kuvauksen ja leikkauksen juhlaa. Kun keski-ikäinen pariskunta, George ja Martha, kutsuvat kostean illan jälkeen nuorenparin kotiinsa vierailulle ja imevät nämä keskinäisen riitansa pyörteeseen, jäävät siinä herkästi suomalaistenkin aviopuolisoiden känniavautumismittelöt kakkoseksi.
Ilmestymisajankohtaansa nähden vuoden 1966 elokuva on aivan hämmentävän modernin tuntuinen ja terävämmin kirjoitettu kuin varmasti noin 99 % narratiivisesta fiktiosta. Siksipä ei tule yllätyksenä, että lähdemateriaalina on dialogivoittoinen näytelmä. Toki tämän arvaisi jo siitä, että päähenkilöitä on neljä ja tapahtumat rajoittuvat noin kahteen lokaatioon. Koska jo filmiversio on hillitöntä tykitystä, lavalta seurattuna tarinan täytynee olla todella vaikuttava kokemus.
Päärooleissa Elizabeth Taylor ja Richard Burton ovat loistavia toisilleen katkeroituna avioparina. Heidän välillään aistii hetkittäin häivähdyksen kauan sitten vallinneesta rakkaudesta, mutta se peittyy vuosia voimaansa keränneen jatkuvan vihamielisen naljailun, myrkyllisen väheksynnän sekä verbaaliakrobaattisen vittuilun alle, joka vain yltyy viinan voimasta ja saa jopa väkivaltaisia piirteitä. Ei ihme, että elokuvan on tulkittu kertoneen jotain myös näyttelijöiden omasta myrskyisestä avioliitosta – tai siis avioliitoista.
Mainioita ovat myös nuorenparin näyttelijät George Segal sekä Sandy Dennis. Erityisesti Dennis on suorastaan riemastuttavan surkuhupaisa ja uskottava alkoholisoituneena tytönheitukkana, joka juo illan mittaan itsensä täysin hallitsemattomaan humalaan. Toki myös näillä kahdella hahmolla on luurankoja kaapissaan, jotka George ja Martha repivät päivänvaloon käyttääkseen niitä aseina taistelussa toisiaan vastaan.
Filmin ensimmäinen kolmannes on sen vahvin osuus. Hetken tarinan alussa vaikuttaa jo siltä, että pienen kinastelun jälkeen ilta voisi päättyä onnellisesti, kunnes varsinainen helvetti pääsee irti. Sen jälkeen katsojana ei voi kuin ihailla ymmällään suorastaan epärealistisen nokkelaa mutta silti äärimmäisen viihdyttävää ja todentuntuista pariskunnan sanallista sparrailua. Kuten George toteaa: "Martha and I are merely exercising, that's all. We're merely walking what's left of our wits."
Toisen ja kolmannen näytöksensä elokuva kulkee arvattavampia latuja. Tiedämme, ettei nelikko voi päästä eroon toisistaan, vaikka heidän tiensä vaikuttaisivatkin hetkittäin erkanevan, koska ymmärrämme filmin perustuvan heidän keskinäiseen kanssakäymiseensä. Vaikka leffa ei enää hätkähdytäkään uudelleen samalla tavalla, tuntuvat sen kuvaamat myrkylliset ihmissuhteet yhä ahdistavammilta ja samalla totuudenmukaisemmilta. Yhtä vakuuttavaa humalaisten ihmisten näyttelemistä en ole tainnut ennen elokuvataiteessa todistaa.
Elokuvan lopun yllätyskäänne ei tosin onnistu aivan vakuuttamaan minua. Missä tahansa muussa leffassa olisin kenties sulattanut sen mukisematta, mutta Georgen ja Marthan tarina tuntuu sen verran raadollisen realistiselta, että pariskunnan yhteinen mielikuvituslapsi on hieman liian elokuvamaisen (vai pitäisikö sanoa teatraalisen?) epätodennäköinen shokkitwisti.
Toki ymmärrän, että todellisuuden ja illuusion vastakkainasettelu on yksi filmin ydinteemoista. Sen lisäksi, että George ja Martha häivyttävät näiden eroa suorastaan leikitellen läpi elokuvan, kyse on tietysti myös laajemmin pariskuntien ja perheiden ylläpitämästä julkisivun illuusiosta sekä sen alleen kätkemästään rumasta todellisuudesta. Silti tämä pointti käy jo varsin selväksi ilman lopun käännettäkin.
Vaikka elokuvan lopetus ei ole täysosuma, Kuka pelkää Virginia Woolfia? on siitä huolimatta huikean vaikuttava sekä älykäs teos. Se ei tunnu pätkääkään vanhentuneelta niin sisältönsä kuin toteutuksensakaan puolesta. Kyllä 1960-luvulla on tehty hemmetin kovia leffoja!
Kommentit
Lähetä kommentti