Krzysztof Kieślowskin väritrilogian kolme teemaa ovat ranskalaisen trikolorin mukaisesti vapaus, tasa-arvo ja veljeys, joista trilogian ensimmäinen osa, Sininen, edustaa vapautta. Vapaus tai sen kaipuu ilmenee elokuvassa sen päähenkilön toiveessa päästä vapaaksi muista ihmisistä, omaisuudesta ja muistoista. Miehensä ja lapsensa menettäneelle Julielle, jota Juliette Binoche esittää ylistetyssä roolissaan, kaikista näistä on muodostunut ansoja, jotka johdattelevat surun ja menetyksen äärelle.
Sininen on verkkaiseksi eurooppalaiseksi taide-elokuvaksi sieltä matalakynnyksisimmästä ja suoraviivaisimmasta päästä. Tarina kulkee jatkuvasti eteenpäin peittelemättä merkityksiään, symboliikka on varsin helppotulkintaista, pituutta ei ole liikaa ja tapahtumat esitetään sellaisenaan. Elokuvan pihvi syntyy siitä, että yksinkertaisesta kertomuksesta on löydettävissä melkoinen läjä pieniä hienovaraisia sävyjä, jotka aukeavat vain tarkkaavaiselle. Analyyttinen katsontatapa palkitaan.
Päähahmon tilanteen samaistuttavuus on siinä, että varmasti jokainen on joskus kokenut tragedian, joka on saanut aikaan halun eristää itsensä kaikista kytköksistä menneeseen. Kyseessä ei tarvitse olla edes lapsen kuolema, kuten Julien tapauksessa, vaan vaikkapa parisuhteen päättyminen.
Luonnollisesti Julie ei onnistu pyrkimyksissään tuhota kaikkia sidoksiaan ympäröivään maailmaan ja vajota tyhjyyteen. Pikku hiljaa ympäröivä elämä alkaa puskea läpi ja hakea kontaktia hänen kanssaan. Naapurin seksityöläinen kaipaa apua, entinen ystävä tunnustaa rakkauttaan ja aviomiehen menneisyydestä alkaa paljastua salattuja asioita. Assosiaatiot tuttuun musiikkiinkin hiipivät mieleen katusoittajan soittamana eikä edes hiiriemo poikasineen salli täyttä yksinäisyyttä omassa asunnossa.
Symboleista elokuva saa lisämerkityksiä. Selkeimpänä on luonnollisesti sininen väri, joka edustaa filmissä muistoja ja toki myös niihin liittyvää surua sanan kaksoismerkityksen kautta. Leffassa nähdään myös televisioruudussa toistuvasti putoavia tai putoamisen vaarassa olevia ihmisiä. Tarinan edetessä vapaapudotuksessa syöksyvä laskuvarjohyppääjä vaihtuu kuitenkin köyden varassa putoavaksi benjihyppääjäksi ja lopulta nuorallatanssijaksi, joka tasapainoilee onnistuneesti köyden päällä. Tämä tietysti kuvastaa sitä, miten Julie alkaa vähitellen saada surustansa hallinnan.
Kieślowskin teoksen kenties erottuvin poikkeama suoraviivaisesta elokuvakerronnasta ovat leikkaukset mustaan, joissa kohtaus ei kuitenkaan vaihdu vaan palaa samaan tilanteeseen. Tällä pyritään luomaan subjektiivinen vaikutelma Julien pysäyttävistä hetkistä, jolloin muisto tai assosiaatio menneeseen tuntuu kuin seisauttavan ajan paikoilleen.
Filmin loppua kohden Julie alkaa viimein siirtyä elämässään eteenpäin ja päättää viimeistellä miehensä kesken jääneen sävellyksen uuden rakastajansa kanssa. Samalla hän voi tuoda viimein esille sen, että hän on ollut merkittävä taustavoima miehensä töiden takana. Hänellä on siis vapaus luoda uudenlainen elämä tragedian jäljiltä, mihin hän ei olisi ennen onnettomuutta kyennyt. Merkkinä surutyön todellisesta alkamisesta hahmo kykenee myös jälleen elokuvan lopussa itkemään.
Tapahtumien kululla on tosin kääntöpuolensa, ja lopetuksen voi tulkita myös pessimistisesti. Täyttä vapautta edeltävästä elämästä ei voi saavuttaa, vaan joudumme aina rakentamaan uutta jo eletyn päälle huolimatta siitä, kuinka rikkinäinen menneisyytemme on. Toisaalta elokuva esittää dementoituneen äitihahmon kohdalla sen, mitä totaalinen vapaus muistoista ja muista ihmisistä tarkoittaa: unohtamista ja kuolemaa.
Sininen tarjoaa mahdollisuuden myös spekulaatioille ja tulkinnoille, joita se ei kiistä tai vahvista. Kysyä voi esimerkiksi, oliko alun onnettomuus aviomiehen tahallaan aiheuttama, vai onnistuiko hän törmäämään puhtaasti sattumalta tietä vierustavaan ainoaan puuhun.
Elokuvan suurin heikkous on nähdäkseni siinä, että varsin pelkistetystä tarinasta on jo hyvin varhain helppo arvata, mistä se tulee kertomaan ja mikä elokuvan suuripiirteinen kulku tulee olemaan. Koska teemat eivät ole erityisen ainutlaatuisia, niiden varsin tutun tuntuinen käsittely ei herättänyt minussa samanlaisia vau-elämyksiä kuin ilmeisesti monessa muussa.
Julien etäiseksi jäävä suru jätti myös minut kylmäksi. Ymmärrän, että leffan fokus on nimenomaan onnettomuuden jälkeisissä tapahtumissa, mutta hahmon pään sisään on vaikea täysin päästä, sillä katsojalla ei ole minkäänlaista tunnesidettä hänen menneisyyteensä.
Hienovaraisena ja monitasoisena kuvauksena tragediaan sopeutumisesta Sininen on kuitenkin vaikuttavaa jälkeä. Filmin arvo syntyy Binochen erinomaisen näyttelijätyön ohella yksityiskohtien määrästä, jotka esitetään alleviivaamatta ja selittelemättä ja jotka tuovat tapahtumiin syvyyttä. Myös Zbigniew Preisnerin pala palalta taustalla rakentuva musiikki tukee tehokkaasti leffan draaman kaarta. Täytynee katsastaa ne trilogian kaksi muutakin osaa.
Kommentit
Lähetä kommentti