Perfect Blue

Satoshi Konin leffat ovat pitkään olleet katsomislistallani. Olen nähnyt niistä aiemmin Paprikan, ja vaikka elokuva ei mielestäni ollut täysi napakymppi, tunnelma sekä Inceptionia kiinnostavammat unimaisemat jäivät mieleen. Perfect Blue on ohjaajan mestariteokseksi kutsuttu magnum opus, joten siitä on hyvä jatkaa.

Perfect Blue huijaa noin ensimmäisen kolmanneksensa olevansa stalkkeritrilleri, jossa pop-tähdestä tv-näyttelijäksi siirtyvä päähenkilö Mima joutuu häntä häiriköivän karmaisevan fanin obsession kohteeksi. Edetessään elokuva paljastaa olevansa kuitenkin paljon kierompi tapaus, jossa päähahmon psyyke alkaa hajota, eikä katsoja voi olla varma, mikä on totta, mikä unta ja mikä tv-sarjaa. Ruumiita taakseen jättävä murhaaja saattaa olla pakkomielteinen fani tai sankari itse.

Darren Aronofskyn fanit huomaavat leffassa paljon hänen ottamiaan vaikutteita. Kylpyammekohtaus, jossa hahmo huutaa veden alla, on esimerkiksi jäljennetty sellaisenaan Unelmien sielunmessuun. Aronofskyn elokuvista erityisesti Black Swan ottaa puolestaan innoitusta Konin filmistä päähenkilöä, hajoavaa psyykettä, dopplegängereitä sekä toistuvaa peilikuvien ja estradille astumisen motiiveja myöten.

Koska Paprika unimaailmoineen oli entuudestaan tuttu, osasin Perfect Bluen kohdalla jo epäillä etukäteen kaikkea näytettyä. Tämänkaltainen tarina, jossa päähenkilön mielenterveys rakoilee ja siten kaikki asettuu kyseenalaiseksi, ei sinällään ole mitään erityisen omaperäistä. Tietysti osittain syy on siinä, että monet myöhemmät teokset ovat hakeneet innoitusta Konin elokuvasta. Perfect Blue on psykologisena mielenjärkkymiskuvauksena kuitenkin keskimääräistä ovelampi ja hämää katsojaansa moneen otteeseen.

Itse juoni ei loppujen lopuksi ole järin vaikeatulkintainen. Syylliseksi kieron kuvion taustalla paljastuu viimein Miman katkeroitunut ja jakomielitautinen manageri, joka on tehnyt samat virheet omalla urallaan kuin Mima ja pettynyt tämän valintoihin. Hän manipuloi niin mieleltään haurasta Mimaa kyseenalaistamaan todellisuuden kuin myös tämän obsessiivista fania, joka toimii välikappaleena murhille.

Elokuvan huipennus, jossa psyykkisesti epävakaa manageri jahtaa Mimaa tämän kaksoisolennoksi pukeutuneena on takuulla hakenut innoitusta Psykon hyvin samankaltaisesta loppuratkaisusta. Aronofsky on puolestaan varmasti ottanut manageripahiksesta inspiraatiota Black Swanin äitihahmoon.

Varsinainen lopetus jättää tämänkaltaisissa elokuvissa luonnollisesti auki kysymyksen sen onnellisuudesta ja siitä, onko kaikki edelleen unta tai kuvitelmaa. Lopussa nähtävä "täydellisen sininen" taivas voi symboloida päähenkilön saavuttaneen jonkinlaisen sisäisen rauhan, tai sitten aivan päinvastaista.

Perfect Bluen murhamysteerin ja psykologisen manipulaation taustalla kulkee teema siitä, miten nuoria esiintyjäurallaan lupaavia mutta naiiveja naisia hyväksikäytetään häikäilemättömästi muiden ihmisten tarkoitusperiin. Manageri esimerkiksi yrittää muovata Mimasta eränlaista idealistista itsensä korviketta.

Tämän lisäksi päähenkilö muun muassa taivutellaan miespuolisten tuottajien ja käsikirjoittajien taholta esiintymään tv-sarjassa raiskauskohtauksessa. Kyseinen juonikuvio tuntuu uskottavalta, sillä esimerkiksi teatterimaailmassa vastaavat väkinäiset raiskausshokeeraukset ovat todellinen ja yleinen naisnäyttelijöihin kohdistuva ilmiö, ja tuttua myös viime vuosilta televisioviihteessä Game of Thronesista. Myöhemmin Mima myös manipuloidaan suostumaan valokuvaajan toimesta alastonkuviin.

Hahmon aiempi pop-tähden rooli, jossa hahmo keikistelee pikkuruisessa mekossa tyttömäisen viattomana mutta seksualisoituna objektina yleisön edessä, ei sekään vaikuta erityisen mieltä ylentävältä touhulta. Sen vuoksi on helppo ymmärtää, miksi päähenkilö haluaa tavoitella vakavasti otettavan näyttelijän uraa.

Tietysti kriittisempi katsoja voisi kysyä, harrastaako elokuva itse asiassa täsmälleen samaa naishahmon hyväksikäyttöä. Loppujen lopuksihan se kuljettaa tarkoituksella tarinaansa siten, että nuori kaunis naispäähenkilö voidaan riisua pariinkin otteeseen alastomaksi ja häneen voidaan kohdistaa seksuaalista väkivaltaa – olkoonkin, että kyseessä on vain animaatio. Lienee tarpeen kysyä, missä vaiheessa aiheen kriittinen käsittely muuttuu vain sen toisintamiseksi.

Perfect Bluen animaatio on varsin tyylikästä siinä, että sen luoma arkirealistinen vaikutelma saa katsojan herkästi unohtamaan seuraavansa animaatiota. Konin kekseliäät match cut -leikkaukset ovat kenties elokuvan visuaalisesti erottuvin yksittäinen puoli. Ajankuvan puolesta kiinnostavinta on puolestaan, miten 90-luvun tietotekniikka ja Internetin alkuaskeleet muodostavat oleellisen juonielementin.

Kypsästä, kliseistä vapaasta ja aikuisille suunnatusta animesta kiinnostuneille Perfect Blue on mainio psykologinen trilleri. Osa tarinan ideoista tuntuu kenties turhankin tutuilta, mutta tästä saanemme syyttää jäljittelijöitä ja sitä vaikutusta, jonka elokuva itse on jättänyt populaarikulttuuriin.