True Romance

Tony Scottin ohjaama ja Quentin Tarantinon käsikirjoittama True Romance tarjoaa melkoiset elokuvatähtien kokoontumisajot. Sivuosiin on heitetty jotakuinkin jokainen tunnettu miesnäyttelijä, joka 90-luvulla teki aktiivista uraa. On Dennis Hopper, Christopher Walken, Gary Oldman, Samuel L. Jackson, Val Kilmer, Brad Pitt, James Gandolfini, Tom Sizemore ja niin edelleen. Yllättävästi aikalailla jokainen heistä saa myös hetkensä loistaa kameran edessä. Luulisi, että tässä seurassa pääosien esittäjillä Christian Slaterilla ja Patricia Arquettella olisi vaikeuksia erottua, mutta sitä vastoin he vetävät varsin sympaattiset suoritukset vyötäröään myöten liriin ajautuvana vastarakastuneena pariskuntana.

Tarantinon käsikirjoitus kuuluu ja näkyy leffassa, enimmäkseen positiivisesti. Dialogi on lennokasta, käänteet äkkivääriä ja väkivalta totaalisen siloittelematonta. Kohtaukset päätyvät usein verilöylyyn, mutta niin hilpeän nokittelun ja jännitteen rakentelun jälkeen, ettei menosta voi oikein kuin nauttia. Sitten kun väkivaltaan turvaudutaan, se on jopa hätkähdyttävän rumaa seurattavaa. Hyvin tuttua Tarantinoahan tämä on, jopa tietyllä tapaa kaavamaista, mutta minkäs teet, kun tällaisten kirjoittamisessa mies on mestari?

Loppua kohden elokuvan sanailu äityy jo hiukan itsetarkoitukselliseksi ja käänteistä tulee arvattavampia. Toisaalta varsinaiseen kliimaksiin saadaan rakennetua onnistuneesti jännitystä ja tunnetta siitä, että kuka vain voi heittää veivinsä.

True Romance on varsinaista nörttipojan fantasiaa: luuseri löytää uskomattoman upean ja hiukan naiivin blondin, joka totta kai sattuu saman tien rakastumaan häneen. Samalla pitäisi tehdä selvää kannoilla seuraavista rikollisista sekä nokkeluudella että ampumalla heidät reikäjuustoksi.

Toisaalta filmi on ovelaa hollywoodlaisen imelän "tosiromanssin" dekonstruktiota. Hans Zimmerin ironissävyisen musiikin saattelemana suuri rakkaustarina lähtee liikeelle räntäisestä Detroitista, tuosta romantiikan kehdosta, ja vaaralliset käänteet eskaloituvat jamesbondmaisen sliipattuuden sijaan aina kunnon verikekkereiksi. Jokainen väkivallanteko vain lisää vetovoimaa altavastaajapääkaksikon välillä. Pääseepä Tarantinon käsikirjoitus irvailemaan Oscar-syöteillekin niiden sovinnaisuudesta.

Leffa tosin toistaa myös aivan samoja konventioita kuin muutkin Hollywood-romanssit. Rakkaus tapahtuu ensisilmäyksellä eikä päähenkilöiden välinen suhde siitä varsinaisesti mihinkään syvene. Patricia Arquetten roolihahmo on myös passiivinen hahmo suhteessa Slaterin päähenkilöön kuin kuka tahansa Hollywood-kaunotar. Hänestä ei jaksaisi välittää, ellei Arquette itse olisi roolissaan niin mainio.

90-luvun tuotokseksi True Romancen tunnistaa myös negatiivisista syistä. Jos filmi tukeutusi homo- ja neekerivitseihin vain rakentaakseen alamaailman hahmoista uskottavampia, siinä ei tietenkään olisi mitään väärää. Se kuitenkin pyrkii selkeästi naurattamaan niillä myös yleisöään. Samoin käytännössä kaikki elokuvan vähemmistöjen edustajat jamaicalaisista mustaihoisiin ovat tarinassa kriminaaleja. Sentään väkivalta on Tarantinolla aina tasa-arvoista, sillä naista pätkitään ihan yhtä pahasti turpaan kuin miestäkin!

Kaikesta huolimatta True Romance on yhä erittäin nautittava ja viihdyttävä rikosleffa, jonka kaltaisia ei käytännössä enää mainstream-filmien joukossa näe. Se on pohjimmiltaan ääriväkivaltainen hyvän mielen raina. Viimeistään lopussa soimaan pärähtävä Chris Isaakin Two Hearts nostaa hymyn huulille.

Sanottavaa riittää enemmän Tarantinon käsikirjoituksesta kuin Scottin ohjauksesta, koska kyseessä on niin selkeästi Tarantinon elokuva. Ohjaustyö puolestaan on tasaisen varmaa, mutta kaikki ylimääräinen näkemyksellisyys siitä puuttuu. Toisaalta ehkä hyvä näin, kenties Scottin jälki on tasoittanut käsikirjoittajan pahimpia impulsseja.