Inho

Vaikka Roman Polanski on vastenmielinen henkilö ja tunnustanut syyllistyneensä lapsen raiskaamiseen, hänen 60-luvun kauhuleffansa ovat siitä huolimatta kiistämättömän tehokkaita. Inho karmivasti kenties juuri siksi.

Inho on siitä jännittävä psykologinen kauhufilmi, ettei se signaloi oikeastaan mitenkään etukäteen olevansa kauhua. Ideaalinen tapa katsoa elokuva olisi luultavasti tietämättä siitä mitään etukäteen. Se ei varoita sisällöstään pahaenteisellä musiikilla, hiipivällä kameralla tai tummanpuhuvalla tausta-ambienssilla.

Päähenkilö Carolin elämää kuvataan alussa kohtalaisen pitkään ja verkkaisesti mutta silti ilman tippaakaan laahaavuuden tunnetta. Leffasta hahmottuu täysin, minkälaista arkea hän elää kaikkine pienine yksityiskohtineen jääkaapissa odottavaa jänisateriaa, katon halkeamia, naapurin nunnaluostaria sekä ulkona vähän väliä ohikulkevia katusoittajia myöten.

Elokuvan ilmapiiri on detaljeineen hämmentävän autenttisen tuntuinen. Naisen penseä suhtautuminen siskonsa rakastajaan sekä häntä kadulla liehittelevä nuorimies saavat pohtimaan, minkä suunnan tarina mahtaa ottaa. Kyseessä voisi olla mikä vain draama.

Vasta ensimmäinen jump scare -hetki saa sydämen kuikistamaan ruokatorvesta. Inhon jump scaret ovat nimittäin ehkä elokuvahistorian hyytävimpiä! Miehen peilissä olin jopa nähnyt Youtubesta etukäteen, mutta silti se oli saada kaatumaan tuolilla. Elokuva ei projisoi hetkiä lainkaan hiljenevällä musiikilla tai kameran liikkeellä, vaan ne yksinkertaisesti tapahtuvat – vatsanpohjasta sieppaavien lyömäsoitinäänien kera.

Ylipäänsä leffa onnistuu vangitsemaan täydellisesti sen pelon, jota jokainen on varmasti joskus kokenut yksin iltaisin kotona istuessaan tai yöllä sängyssä maatessaan ja odottaen, ilmestyykö oviaukkoon jokin saatanallinen hahmo. Tätä filmiä ei totisesti voi suositella katsottavaksi ennen nukkumaanmenoa. Inhon kuvaus on yksi sen karmivimpia elementtejä, sillä hetket, joina päähenkilö hiippailee ympäri yksinäistä asuntoaan, ovat todella painostavia.

Otsikon inho tietysti kuvastaa päähenkilön, Carolin, inhoa miehiä kohtaan. Kauniina naisena, oletettavasti jopa neitsyenä, miehet tekevät häntä kohtaan jatkuvasti iskuyrityksiä mutta heikosti peitellyin taka-ajatuksin. Häntä liehittelevä Colin esimerkiksi turhautuu ja käy aggressiiviseksi, kun nainen ei vastaa hänen lähentelyihinsä. Baarissa nimittäin kaverit naureskelevat, kun blondin haarat eivät yrityksistä huolimatta avaudu. Vuokranantajakin on valmis vaihtamaan käteismaksun muunlaisiin korvauksiin. Jos seksiä ei muuten irtoa, sitten yritetään väkisin.

Erityisen vaikeaa ei ole arvata, että Carolin väkivaltaiseksi käytökseksi purkautuvan mieskammon taustalla on raiskaus ja lapsena koettu seksuaalinen hyväksikäyttö. Etukäteen voi ennakoida, ettei naisen perhepotretti käväise ruudulla vahingossa, minkä leffan hyytävä lopetus vahvistaa: lapsi-Carolin pelokkaasta katseesta isäänsä kohtaan ei voi erehtyä. Arvattavuus ei silti haittaa, vaan tekee filmistä vain puhuttelevamman ja karmaisevamman. Harva elokuva käsittelee raiskauksen ja hyväksikäytön henkisiä seuraamuksia yhtä kouriintuntuvasti.

Ja siitä syntyykin leffan todellinen hirvittävyys. Onhan filmin taustalla lastenraiskaaja-Polanski, jota on syytetty muun muassa kymmenenvuotiaankin hyväksikäytöstä. Elokuvassa pistääkin silmään se, miten tunnistettavalta sekä päähenkilön kauhu miehiä kohtaan että mieshahmojen häikäilemättömyys tuntuu. Miehet pitävät kaunista Carolia käytännössä vain lihanpalana, jonka pöksyihin on päästävä. Asenne ei ole lainkaan epäuskottavasti esitetty.

Ei tarvitse kuin lukea Polanskin omia haastatteluja, joissa mies toteaa filmin ääneen sanomattoman ajatuksen suoraan: "Hänhän kerjäsi sitä." Voisiko loppujen lopuksi kukaan muu kuin tuleva raiskaaja, vieläpä lapsen raiskaaja, tehdä yhtä kylmäävää, puistattavaa ja rehellisen tuntuista elokuvaa seksuaalisesta hyväksikäytöstä? Niin kamalalta kuin se kuulostaakin.

Inho on kiistämättä yksi kauhugenren mestariteoksia. Se on kertakaikkisen kammottava, sairas mutta vaikuttava elokuva niin hyvässä kuin pahassa.