Mank

David Fincherin Netflix-yksinoikeutena julkaistu uusin filmi, Mank, kertoo Citizen Kanen käsikirjoittajan Herman Mankiewiczin tarinan. Kyseessä on tuuheinta mahdollista metaelokuvaa, joka mielestäni on melkoinen ilmentymä Hollywoodista tunkemassa päätään syvälle omaan takapuoleensa.

Mank olettaa, että katsojalle Citizen Kane ja 30-40-lukujen Hollywood ovat erittäin tuttuja. Olen katsonut Citizen Kanen, tiedän sen hakeneen vahvasti inspiraatiota William Hearstin elämästä, suututtaneen Hearstin sekä olleen Orson Wellesin läpimurtoteos. Metro-Goldwyn-Mayer-studion maine ei ole myöskään vieras minulle. Silti elokuvan ensimmäiset puoli tuntia sain moneen otteeseen ihmetellä, kuka kukin sivuhahmo oikein on ja pitäisikö heidän nimiensä soittaa kelloja.

En vaadi elokuvalta erityistä selittelyä, miksi henkilöt ja tapahtumat, joita katsojalle näytetään, ovat tärkeitä. Sen sijaan ongelma syntyy, kun filmi ei omalla tarinallaan onnistu tempaisemaan mukaansa ja perustelemaan, miksi yleisön pitäisi välittää ruudulla esiintyvistä hahmoista.

Pitkälle elokuvaa minulle oli epäselvää, mitkä ovat tarinan panokset ja miksi juuri Mank on se yksilö, jonka Fincher on päättänyt nostaa valokeilaan. Leffa poukkoilee Welles-esikuvansa tapaan takaumiin, mutta niiden merkitys alkaa avautua vasta tuskastuttavan myöhään.

Pikkuhiljaa filmin edetessä siitä muodostuu kuitenkin kohtalaisen kiinnostava pienimuotoinen draama. Naseva dialogi, vaikuttava ajankuva sekä 40-luvun mustavalkofilmin tyyliä jäljittelevät kuvaus, leikkaus ja musiikki todistavat, että elokuva on syntynyt osaavissa käsissä.

Leffa lepää vahvasti roolisuoritustensa varassa, joista alkoholisoitunutta pääosaa totutun mestarilliseen tapaansa esittävä Gary Oldman sekä Hearstin pumpulissa elävää rakastajaa, Marion Daviesia, tulkitseva Amanda Seyfried nousevat erityisesti esiin. Pienistä sivuosista mieleen jää puolestaan aina loistava Charles Dance George Hearstina.

Mielenkiintoisinta antia Mankissa on se, miten se peilaa nykypäivää käsittelemällä rahan vallan merkitystä. Hearstin koura ulottuu kaikkialle elokuvista politiikkaan sekä Mankin omaan palkkapussiin. Hänen lakeijoista ja alaisistaan taas muodostuu ajan myötä surullisia narreja. Tavalliset tallaajat vuorostaan leikkaavat lojaaliuden tunnossaan ansiotulojaan puoleen, kun pomo pyytää, ja sikariporras vain naureskelee heidän hölmöydelleen selän takana. Yhtymäkohtia nykymaailman menoon ei tarvitse kaukaa etsiä.

Mutta silti. Leffaa katsoessa herää vain kysymys, miksi juuri tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi. Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi Citizen Kanen tai Orson Wellesin tarina, mutta Citizen Kanen käsikirjoittajan?

On varjoon jääneen taiteilijan nostaminen pinnalle tietysti ymmärrettävää, mutta Mankin elämässä ei yksinkertaisesti tunnu olevan tarpeeksi draamaa tai painoarvoa elokuvan kantimiksi. Hänen alkoholismiakin käsitellään kummallisen pintapuolisesti. Fincherille itselleen filmi on toki epäilemättä henkilökohtainen tekele, sillä sen käsikirjoitus on hänen edesmenneen isänsä käsialaa.

Koska Mank kertoo Citizen Kanen synnystä, se on täynnä viittauksia tähän inspiraation lähteenä toimineeseen suurteokseen aina rakennetta myöten. Suurin osa näistä on hienovaraisia, mutta parissa paikkaa viittailu lyö yli äyräiden. Kun Orson Welles paiskoo huoneen irtaimistoa ympäriinsä ja Mank pysähtyy huomauttamaan, että tämähän sopii kässäriin kuin kelkka takkaan, puuttuu enää vain, että hahmot kääntyisivät yhtä aikaa iskemään silmää kameralle.

Fincher on normaalisti ohjaajana laadun tae, eikä Mank myöskään takuulla petä niitä leffahulluja, joita aihe lähtökohtaisesti kiehtoo. Minulle se taas on selkeä huti, sillä en pääse filmin kohdalla eroon yhdentekevyyden ja itseriittoisuuden tunteesta.