Olen katsonut David Fincherin ysäriklassikon, Fight Clubin, viimeksi yli kymmenen vuotta sitten. Elokuva on edelleen hyvä, ohjaajansa parhaimmistoa. Nykypäivänä on jo vaikea hahmottaa, että kyseessä oli tosiaan aikanaan floppi, josta kohosi myöhemmin kulttiteos.
Fight Club aiheutti aikanaan kohua väkivaltaisuudellaan. Monet filmiä ihannoineet mieskatsojat eivät ymmärtäneet tarinan satiirista puolta vaan erehtyivät luulemaan kaistapäisen Tyler Durdenin sanoman itse teoksen sanomaksi. Elokuvahan kohdistaa piikkinsä kapitalistiseen yhteiskuntaan, jossa materialistisella vauraalla länsimaisella miehellä on kaikki hyvin mutta jonka tunne-elämä kumisee tyhjyyttään.
Kapinointi yhteiskunnan sääntöjä vastaan maanalaisten tappeluklubien kautta kehittyy lopulta omaksi hirviökseen, joka ironisesti muistuttaa itsessään eräänlaista korporaatiota. Franchisaahan Durden niin sanottua liikeideaansa ympäri maata perustaen sivukonttoreita. Suuren yhtiöpomon edessä alaisetkin pokkuroivat.
Durdenin ideoiman Project Mayhemin fanaattinen meno saa aikaan mielleyhtymiä myös uskonnolliseen kulttiin tai, etenkin nykypäivänä, fasismin nousuun populismin kautta. Lopun luottokorttiyhtiöihin kohdistettu isku tuo jopa mieleen wallstreetbetsin: kaaoksella rahavaltaa vastaan!
2020-luvulla leffaa on mielenkiintoista tulkita myös sukupuolen näkökulmasta. Elokuvan miehet häpeävät kiveksettömyyttä ja feminiinisiä manboobseja sekä ratkovat tunneongelmiaan pätkimällä toisiaan nyrkeillä naamaan. Kyseessähän on selvästi ysärin incel-porukka, joka on päättänyt haukata Durdenin tarjoaman punaisen pillerin. Kaiken kaikkiaan filmi ei ole menettänyt tippaakaan ajankohtaisuuttaan.
Leffan käsikirjoitus tuntuu edelleen todella terävältä. Tarinan absurdit kerrokset kasaantuvat toistensa päälle, kun päähenkilö sukeltaa yhä vain syvemmälle Durdenin kaninkoloon. Samalla filmi kuitenkin pureutuu ironiassaan tarkkanäköisesti yhteiskunnan ympärillemme luomiin henkisiin kaltereihin.
Ja se lopun suuri käänne, se vain toimii yhä – joskaan en tällä kertaa voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, kuinka paljon elokuva itse asiassa antaa vihjeitä sen hoksaamiseen. Ellei Fight Club olisi itse syövyttänyt kyseisenkaltaista twistiä populaarikulttuurin kollektiiviseen tajuntaan, sitä syytettäisiin varmasti arvattavuudesta.
Edward Norton ja erityisesti Brad Pitt tekevät leffassa elämänsä roolit. Norton on täsmävalinta nilkkimäiseksi sisältä kuolleeksi univajeiseksi päähahmoksi, jonka Pittin Tyler Durden houkuttelee kahjolle spirituaaliselle matkalleen. Pitt pääsee revittelemään ja hyödyntämään karismaansa estoitta. Hän on Durdenina sen verran vakuuttava, etten oikeastaan ihmettele, miksi osa yleisöstä on ottanut hahmon sanoman kirjaimellisesti.
Helena Bonham Carter puolestaan täydentää kaartia lähes yhtä tärähtäneenä naisosana, Marla Singerinä. Huvituin rekisteröidessäni, että hahmohan viettää alun jälkeen käytännössä koko leffan vain eläimellisesti naiden. Hänen merkityksensä tarinassa on tietysti olla se tunneside, joka sitoo lopulta päähenkilön todellisuuteen. Tällaisenaan hän jää hieman ontoksi tapaukseksi, mutta lisäsyvyyttä häneen tuo kiinnostava tulkinta, jonka mukaan naisen alkuperä on tarinassa sama kuin Durdenin. Vaikka näiden kahden hahmon olemus on hyvin samankaltainen, aivan kaikki yksityiskohdat eivät kuitenkaan filmissä nähdäkseni tue tätä teoriaa ottaen huomioon, miten ympärillä olevat sivuhenkilöt häneen reagoivat.
Elokuvan puvustusta ja maskeerausta on pakko ihailla. Pittin ilme piikkihiuksineen, arskoineen ja punaisine nahkarotseineen on suorastaan ikoninen. Carteria taas on jälkeenpäin vaikea muistaa muuna kuin savuke kädessään turkistakissa räjähtäneen näköisenä hortoilevana Singerinä. Nortonin hahmon univajeisuutta ei myöskään tarvitse epäillä, sillä sen verran uskottavasti miehen silmäpussit on meikattu roikkumaan läpi rainan.
Muistelin viime katsomiskerran jäljiltä, että lopussaan elokuva venyy tarpeettomasti. Fiilis ei muuttunut tälläkään kertaa, sillä suuren paljastuksen jälkeen leffa saisi edetä rivakammin huipennukseensa. Viimeiset tappelukohtaukset eivät oikeastaan tuo mitään lisää tarinaan.
Itse loppuhuipennus ei ole kuitenkaan haalentunut tippaakaan vaan tuntuu edelleen päräyttävältä. Pixies on aivan lyömätön musiikkivalinta filmin apokalyptisiin tunnelmiin.
Minun kirjoissani Fight Club on Fincherin ysärifilmeistä helposti Seveniä vaikuttavampi taidonnäyte. Se on takuulla niitä elokuvia, jotka tullaan muistamaan vuosikymmeneltään pitkään. Kulttimaine ja jälkikäteinen mainstream-suosio ovat ansaittuja.
Kommentit
Lähetä kommentti