Takeshi Kitanon läpimurtoelokuva Hana-bi on hämmentävä yhdistelmä surumielistä romanttista draamaa sekä mustan komedian sävyttämää rikoselokuvaa. Sekoitusta on vaikea kuvata, koska en ole vastaavaa ennen nähnyt.
Hana-bi kertoo eläköityneestä poliisista, Nishistä, jonka tytär on kuollut, jonka vaimo sairastaa parantumattomasti syöpää ja joka on lainannut yakuzalta rahaa puolisonsa hoitojen kustantamiseksi. Mies ryöstää pankin ja lähtee kiristysmahdollisuuden haistaneet rikolliset kannoillaan vaimonsa kanssa viimeiselle karkumatkalle.
Nishin edesottamusten rinnalla etenee hänen poliisiystävänsä, Horiben, tarina. Horibe on halvaantunut alaruumiistaan alaspäin ampumavälikohtauksen seurauksena ja joutunut perheensä hylkäämäksi. Hän hautoo itsemurhaa, mutta hakee lohtua elämäänsä uudesta maalausharrastuksestaan.
Leffa etenee aluksi selittelemättä kahdessa eri aikatasossa nykypäivän ja takaumien välillä pomppien. Katsoja saa harrastaa lankojen yhdistelemistä, ennen kuin ymmärtää, mistä on kyse. Pakkaa sekoitetaan vielä Lynchiä ja Coeneita muistuttavilla hetkellisillä poikkeamilla sivuhahmojen touhuihin, joilla ei huvittavuudestaan huolimatta ole varsinaista merkitystä itse juonen kannalta.
Filmin erottuvin piirre on sen omalaatuinen leikkaus. Väkivalta esimerkiksi jätetään usein suoraan esittämättä, ja sen sijaan salamannopeasti vaihtuva otos loikkaa suoraan lopputulokseen. Nishi on tyynestä ulkomuodostaan huolimatta hyvin vaarallinen ja äkkipikainen kaveri, joten hänen tavastaan kurittaa onnettomia yakuza-roistoja irtoaa hilpeitä hetkiä.
Koomisten tilanteiden vastapainoksi elokuva pysähtyy hetkittäin kauniisiin kuviin ja asetelmiin Joe Hishaisin maagisen musiikin soidessa taustalla, mikä luo filmiin hyvin omalaatuisen kontrastin. Välillä ihastellaan Horiben maalauksia tai ammuskellaan ilotulitteita Fuji-vuoren luomaa upeaa taustaa vasten. Välillä taas vaihdetaan fargomaisiin verentahrimiin lumimaisemiin sekä räiskähtelevään väkivaltaan.
Pohjimmiltaan Hana-bin tarina on kuitenkin surumielinen, ja voisi sitä kutsua jopa tragediaksi. Vaimon vääjäämätön lähitulevaisuudessa odottava kuolema luo varjon kaikkien tapahtumien ylle.
Viimeisessä kohtauksessaan elokuva uskottelee päättyvänsä jonkinlaiseen elämää vahvistavaan sanomaan. Sitten kuulemme rannalla kaksi laukausta. Filmi on huijannut koko kestonsa, että Horibe saattaisi päätyä itsemurhaan. Lopulta hän onkin se, joka torjuu ajatuksen helposta pakotiestä, kun taas järkkymättömän oloinen Nishi päätyy riistämään henkensä yhdessä vaimonsa kanssa.
Elokuvasta on vaikea olla tulkitsematta jonkinlaista viestiä japanilaisten suhteesta itsemurhaan. Onhan Kitano itsekin todennut, että japanilaiset romantisoivat itsemurhaa ja katsovat pahat teot läpi sormien, jos henkilö päätyy lopulta riistämään henkensä.
Lisäksi arvelisin ohjaajan omalla moottoripyöräonnettomuudella, jota hän on kuvaillut "alitajuisena itsemurhayrityksenä", olleen vaikutusta filmin tematiikkaan. Koska filmissä esiteltävät maalaukset ovat Kitanon omia, voi Horiben tulkita peilaavan hahmona häntä itseään. Nishi, jota hän itse esittää, on kenties taas toinen minuuden puoli, joka ei löydä elämälleen enää merkitystä.
Kokonaisuudessaan Hana-bi on yksi omalaatuisimpia leffoja, joita olen viime aikoina katsonut, ja melkoinen tunteiden vuoristorata. Elokuva pysyttelee läpi kestonsa äkkiarvaamattomana, mutta siitä muodostuu silti täysin koherentti kokonaisuus. Ehdottoman suositeltava tapaus!
Kommentit
Lähetä kommentti