Hysteria

Vuoden 2011 Hysteria-komedialla on harvinaisen hillitön aihe: elokuva kertoo vibraattorin keksimisestä Päähenkilö tohtori Granville saa työn assistenttina vastaanotolta, jossa naisia parannetaan niin sanotusta hysteriasairaudesta stimuloimalla heitä hieronnalla sopivista paikoista. Siis runkkaamalla.

Leffassa on pari todella pudottavaa kohtausta. Kun tohtorit sormettavat soveliaan punaisen verhon taakse piilotettua matamin haaroväliä samalla hämmästellen tämän hallitsemattomia kiljaisuja ja äkillisiä kouristuksia, onhan siinä naurussa pidättelemistä.

Etevää käsityöläistä vaanii ammattitautina tietysti jännetuppitulehdus. Onneksi apuun saadaan moottorivoimin hyrskyttävä työkalu, jolla taudin hoito modernisoituu tehokkaasti ja asiakkaiden tyytyväisyys nousee uusiin sfääreihin. Herrojen testatessa apparaattiaan suojalasit naamalla voisi kyseessä kuvitella olevan haamujengin valmistautuminen seuraavaan koitokseensa. Lienevätkö miehet koskaan historiassa olleet yhtä jännän äärellä?

Harmillisesti leffan aihe on huomattavasti hulvattomampi ja kiinnostavampi kuin varsinainen filmi. Elokuvan huumori perustuu valtaosin pahimman luokan rasittavalle brittiläiselle ylinäyttelylle. Juuri sellaiselle, joka luo ikäviä assosiaatioita Harry Potter -leffojen kehnoimpiin komediaviritelmiin. Hugh Dancy on esimerkiksi pääosassa tuskastuttavan kliseinen, sanoissaan sekoileva englantilaismies, joka hienokäytöksisesti "sorry, sorrya" hokien yrittää selvitä kiusallisista tilanteista.

Leffan tarina on puolestaan umpikaavamaisesti romanttisen komedian muottiin väännetty väkinäinen kyhäelmä, johon jokainen hukattu hetki orgasmivitsien sijaan tuntuu ajan tuhlaukselta. Juonenkulun arvaa alle kymmeneen minuuttiin elokuvan alkamisesta, hahmojen persoonat ovat täysin yhdentekeviä eikä pääparilla ole keskenään mitään kemiaa.

Loppuun on vieläpä ympätty teennäinen katsojaa aliarvioiva naisasiasaarna, jonka Maggie Gyllenhallin hahmo paasaa tunteikkaasti samalla, kun oikeussalin yleisön räjähtää aplodeihin ja musiikki kohoaa huippuunsa. Hohhoijaa. Aihetta on täysin ymmärrettävää lähestyä tasa-arvon näkökulmasta, mutta pateettinen pakkosyöttö on vain ikävystyttävää eikä millään tapaa yleisöä haastavaa. Lopputekstejä edeltävä toteamus siitä, että hysteria poistui taudinkuvana vasta 50-luvulla, on jo yksinään paljon puhuttelevampi katsaus naisten oikeuksiin kuin aikalaishahmojen suuhun kömpelösti survotut modernin feministiset iskulauseet.

Vaikka Hysteria ei elokuvana ole kovin kummoinen eikä ympäröivä leffa tee hervottomalle aihevalinnalle oikeutta, on se silti kelpo valinta illanistujaisten viihteeksi. Toisaalta yksinkatsoja, joka ei saa lisähuvikseen kanssayleisön kommenttiraitaa, voi bongailla ne pari aidosti hauskaa kohtausta jo trailerista. Filmin kesto on sentään tiivis ja loppukohtaus värisyttää huulia ylöspäin. Kyllä, juuri niitä huulia.