Luettuani Ernest Hemingwayn romaanin Kenelle kellot soivat päätin katsastaa sen vuoden 1943 Hollywood-sovituksen. On itse asiassa yllättävää, ettei kyseisestä teoksesta ole tehty tämän modernimpia valkokangasversiointeja, sillä kirja on täydellisesti elokuvaksi istuva.
Ohjaaja Sam Woodin filmi on erittäin uskollinen näkemys alkuperäismateriaalista. Juoni seuraa kirjaa lähes sellaisenaan, toki hiukan typistetyssä muodossa ja ilman seksikohtauksia. Dialogiakin lainataan yllin kyllin. Mikäs siinä, sillä tarinahan on erinomainen, ja Hemingway kirjoittaa aikansa Hollywood-elokuvia nasevampia vuoropuheluja.
Leffan päähenkilöä, Espanjan sisällissodassa tasavallan joukoissa taistelevaa amerikkalaisopettajaa Robert Jordania, esittää Gary Cooper. Hänen vastanäyttelijäkseen espanjalaisen Maria-neidon rooliin on puolestaan valikoitunut Ingrid Bergman.
Pääosatähdet ovat koko filmin heikoin lenkki. Cooper on aivan liian vanha näytelläkseen Jordania uskottavasti, ja kaiken lisäksi hän mumisee innottomasti vuorosanansa lävitse saamatta niihin mitään tunnetta. Erityisesti loppua kohden mies lukee dialogia kuin paperista. Leffa ei tietenkään voi päästä päähenkilön pään sisään samoin kuin kirja, mutta sankari ei elokuvassa vaikuta kantavan uhkaavien tapahtumien keskellä lainkaan huolta, murhetta tai epävarmuutta.
Ingrid Bergmania ei puolestaan voisi vahingossakaan sekoittaa espanjalaiseen. Hänestä ei myöskään välity tippaakaan nuorelle hahmolleen kuuluva naiivius ja epävarmuus.
Ylipäänsä on vaikea ymmärtää, miksi päänäyttelijöille lankesivat filmistä Oscar-ehdokkuudet, koska jos rehellisiä ollaan, eihän heidän välillään ole tippaakaan kemiaa. Suuria melodramaattisuuksia ladellaan menemään, mutta ne tuntuvat täysin ontolta performanssilta.
Sivuosanäyttelijöille kuuluu sen sijaan kiitos. Katina Paxinou voitti akatemiapystin ansaitusti, sillä hän vangitsee Pilarin vahemman tulisen espanajalaisrouvan erinomaisesti ja on itse asiassa koko elokuvan sielu. Pilarin miehen, lojaliteelteiltaan ailahtelevaisen Pablon, esittäjä Akim Tamiroff onnistuu niin ikään loihtimaan eloon moniulotteisen sivuhenkilön, joka kaihtaa tavanomaisia kliseitä.
Kenelle kellot soivat etenee alkupuolellaan jouhevasti. Ikääntyneen elokuvan näyttelytyön teatraalisuus ja suureellisesti alleviivaava orkesterimusiikkiraita tosin luovat varsin realistiseen ja vakavahenkiseen, osittain julmaankin tarinaan oudon ristiriitaisen kepeän tunnelman. Ikään kuin katsoisi letkeää seikkailuelokuvaa, joka sijoittuu keskelle Espanjan sisällissodan armotonta murhaamista. Silti leffan ensimmäinen puolikas on yllättävän toimivasti sovitettu.
Toisella puoliskolla filmi törmää ongelmiin, sillä Robertin ja Marian rakkaustarina ei yksinkertaisesti toimi. Näyttelijätyön lisäksi syynä on kaikkien nyanssien hukkaaminen alkuperäiskertomuksesta. Hahmojen suhde ei ollut Hemingwayn romaaninkaan kiehtovinta antia, mutta kyseessä ei silti ollut mitään tunkkaista melodraamaa.
Kirjassa suurin jännite Robertin ja Marian suhteen kuvaukseen syntyi siitä, miten päähenkilö tiedostaa, että heidän välinen ihastuksensa on eräänlaista todellisuuspakoa ja väliaikainen onni sodan keskellä. Filmi missaa tämän puolen täysin. Esimerkiksi Robertin ja Marian yölliset keskustelut, joilla päähenkilö yritti kirjassa siirtää ajatuksensa pois aamulla vaanivasta kuolemanvaarasta, on siirretty elokuvaan puhtaaksi lemmenlepertelyksi. Sellaisenaan ne ovat tietysti aivan karmivan puuduttavaa ja juustoista seurattavaa.
Loppua kohden elokuvaa täytyy kehua tosin komeasta visuaalisesta ilmeestä ja yllättävänkin hienosti kuvatuista taistelukohtauksista. Tarinan huipentava sillanräjäytysoperaatio herätetään tyylikkäästi eloon.
Filmin näkemys kirjan romanihahmosta tosin tuntuu turhankin yksinkertaistavalta. Hemingwayn alkuperäistekstissä muut henkilöt olivat ennakkoluuloisia sissijoukon romanijäsentä kohtaan, mutta lopulta hän onnistui todistamaan arvonsa. Elokuvassa taas hänet esitetään vain klovinomaisena tollona, joka laitetaan lisäksi uhraamaan itsensä typerästi. Tuntuu kuin filmi olisi omaksunut sellaisenaan rasismin, joka kirjassa oli ainoastaan hahmojen harjoittamaa eikä suinkaan itse tarinan puoltamaa.
Elokuvan lopetus taas missaa kirjan loppuratkaisun hienovaraisimmat puolet täysin. Sen emotionaalinen paino jää myös ohueksi itse rakkaustarinan höttöisyyden vuoksi. Silti täytyy myöntää, että kirjaa lukematta päätös olisi todennäköisesti ollut jossain määrin vaikuttava. Romaanin juonta seuratessaan filmi ei nimittäin kumartele Hollywoodin lainalaisuuksille.
Woodin Kenelle kellot soivat on ristiriitainen kokemus. Toisaalta se on monessa suhteessa onnistunut sovitus ja kiinnostavampaa eeppistä elokuvaa kuin useat aikakautensa vastineet. Toisaalta miltei kaikki sen ansiot ovat ennemmin alkuperäisromaanin ansioita.
Elokuva jätti minulle kaipuun nähdä modernimman sovituksen lähdemateriaalistaan ilman teatraalista näyttelyä, heltymätöntä orkesterimusiikkia sekä kiinnostavammin kuvattuna. Voisiko jokin tuotantoyhtiö ottaa kopin. Kai näin nimekkäällä teoksella pätäkkää tienaisi?
Kommentit
Lähetä kommentti