Don't Look Now

Donald Sutherlandin tähdittämä ja Nicolas Roegin ohjaama brittikauhuelokuva Don't Look Now nostetaan usein kaikkien aikojen kauhufilmien joukkoon. Jo otsikko itsessään on kutkuttavan pahaenteinen. Siihen nähden leffa paljastuu melkoisen puuduttavaksi pettymykseksi.

Roegin filmi kertoo Sutherlandin sekä Julie Christien näyttelemästä pariskunnasta, Johnista ja Laurasta, joiden tytär hukkuu kotipihan lampeen. Kun aikaa onnettomuudesta on kulunut, he matkaavat Venetsiaan, jossa John ryhtyy kunnostamaan paikallista kirkkoa. Eräänä päivänä he törmäävät ravintolassa kahteen vanhaan naiseen, joista toinen, sokea meedio, kertoo Lauralle näkevänsä heidän kuolleen tyttärensä. Laura uskoo kertomuksen ja kiintyy vanhuksiin, mikä tietysti ärsyttää skeptikko-Johnia.

Suurimman osan kestostaan Don't Look Now on ennemmin mysteeritrilleri kuin kauhuelokuva. Pariskunta harhailee ympäri Venetsiaa, ja katsoja saa arvuutella, onko kahdella Lauraa pikkusormensa ympärille kietovalla naisella puhtaat jauhot pussissaan. Muutamat vihjaukset yliluonnolliseen jättävät pohdittavaksi, ovatko ne vain Johnin ja Lauran surun horjuttaman psyykeen tuotoksia vai jotain muuta. Ja onhan siinä välissä se kuuluisa, kieltämättä varsin rohkea seksikohtauskin.

En ole mitenkään allerginen verkkaiselle kerronnalle, mutta Don't Look Now tuntuu etenevän sisältöönsä nähden tuskaisen hitaasti. Oikein minkäänlaista koukkua katsojalle ei tarjota, miksi tapahtumista pitäisi välittää, tai edes punaista lankaa, mistä elokuva varsinaisesti kertoo. Mysteeri itsessään ei ole riittävän kiehtova tai painostava, että se pitäisi tunnelmaa yllä.

Elokuvasta väitetään, että se käsittelee surua ja menetystä, muttei Johnin ja Lauran tunteisiin tyttärensä suhteen liiemmin paneuduta muuten kuin Lauran vanhusten sanoihin takertuvan toiveikkuuden ja Johnin epäuskon kautta. Intuitio vastaan skeptisyys voisi olla kiinnostava teema, jos sitä ei olisi käsitelty kauhugenressä loputtoman monta kertaa sillä laimealla tuloksella, että intuitio osoittautuu yleensä voittajaksi.

Leffan hitauden voisin antaa anteeksi, jos loppuratkaisu olisi erityisen päräyttävä, muttei se sitä ole. Siitä lähtien, kun Johnille ennakoidaan ikävää kohtaloa Venetsiassa, on selvää, ettei odotettavissa ole onnellista päätöstä. Huipennus murhanhimoisine kääpiömummoineen tuntuu lähinnä kornilta, kököltä ja lattealta. Sen sijaan, että sydämeni oli loikannut kurkkuuni, päällimmäinen ajatus oli ennemmin: "Tässäkö tämä nyt oli?"

Sinällään filmin juoni onnistuu ihan ovelasti johdattelemaan katsojaa harhaan. Kaksi naista paljastuvat hyviksiksi, ja pahaenteiset visiot ovat vain Johnin oman tiedostamattoman ennaltanäkemiskyvyn tuotosta. Elokuva myös huijaa yleisöään kyseenalaistamaan kaikkia sivuhahmoja jopa siinä määrin, että itse aloin pohtia, onko taustalla jokin laajempi okkultistikultti. Sen verran epäilyttävinä esimerkiksi piispan ja poliisipäällikön hahmot on kuvattu.

Kehut leffa ansaitsee lisäksi kuuluisasta leikkaustyöstään, joka muodostaa erityisesti match cut -tekniikan kautta assosiaatioita kohtauksien ja otosten välille. Äkilliset leikkaukset yhdistettyinä äkillisiin mutta arkisiin ääniin luovat erityisesti filmin alkupuolelle vääjäämättömän painostavaa tunnelmaa.

Venetsia esitetään filmissä puolestaan poikkeuksellisesti romanttisen ja maalauksellisen sijaan sokkeloisena, klaustrofobisena sekä kolkkona paikkana. Tämä luo kauhuelokuvalle kiinnostavan miljöön. Minun on tosin vaikea uskoa, että edes 70-luvulla joulukuussa Venetsian kadut olisivat olleet yhtä autioita, kuin miltä leffassa vaikuttaa.

Onnistuneista puolistaan huolimatta en saa kunnollista otetta Roegin kauhuklassikosta. Hidastempoisesti kehittyvän epämääräisen mysteerin pitäisi pystyä oikeuttamaan olemassaolonsa joko poikkeuksellisen kiehtovalla teemojen käsittelyllä, kuristavasti rakentuvalla tunnelmalla tai todella säpsähdyttävällä loppuratkaisulla. Mikään näistä ei elokuvassa toteudu, joten kokemus jää mitäänsanomattomaksi.