Coenien leffat voi jakaa karkeasti kolmeen erilaiseen kategoriaan: eksistentiaaliset elokuvat, moraliteetit ja hassuttelukomediat. Eksistentiaalisia elokuvia ovat leffat kuten No Country For Old Men, A Serious Man sekä The Ballad of Buster Scruggs, joissa keskeisinä teemoina ovat sattuma, kuolema ja elämän merkityksettömyys. Moraliteetteihin kuuluvat esimerkiksi Fargo, Miller's Crossing sekä True Grit, jotka sisältävät punaisena lankanaan jonkin opetuksen hyvästä ja pahasta. Hassuttelukomedioita ovat puolestaan filmit, kuten The Big Lebowski, O Brother, Where Art Thou? sekä Burn After Reading, jotka keskittyvät ensisijaisesti naurattamaan yleisöään.
Tässä jaottelussa Coenien Cannes-voittajateos Barton Fink on ensisijaisesti moraliteetti. Elokuvan luonne ei ole ilmiselvä, sillä erityisesti sen loppupuolen surrealismi jättää monia kysymysmerkkejä ilmaan sekä tilaa useille tulkinnoille. Silti filmi on pohjimmiltaan opettavainen kertomus egosentrisyydestä ja empatiakyvystä.
Barton Finkin nimikkosankari on 40-luvulla elävä näytelmäkirjailija, joka vastahakoisesti ottaa vastaan pestin Hollywoodista. Los Angelesiin muutettuaan käsikirjoittaja eristäytyy hotellihuoneeseensa, jolloin luovuus tyrehtyy alkuunsa. Hänen ihanteenaan ovat tavallista ihmistä kuvaavat autenttiset kertomukset, jotka ilmentävät jonkinlaisia syvällisiä totuuksia elämästä. Kun filmin aiheena on paini ja tuottajaa odottaa yleisöä miellyttävää kevyttä viihde-elokuvaa, kynäniekka on kuitenkin täysin ulkona elementistään.
Läpi filmin Fink kuvittelee itsestään suuria. Hän näkee itsensä merkittävänä ajattelijana, ihmisten tunteiden tulkkina, joka kykenee sanomaan jotain vavahduttavaa siinä, missä muut eivät. Samaan aikaan hän kuitenkin eristää itsensä mahdollisuuksista todella kokea mitään uutta ja ainutlaatuista sekä ohittaa täysin ne kokemukset, joita muut ihmiset voisivat hänelle jakaa. Huonenaapuri Charlie, jota näyttelee elämänsä vedossa oleva John Goodman, yrittää monta kertaa vihjata, että hänellä olisi tarinoita kerrottavanaan, mutta kirjoittaja sivuuttaa hänet täysin ja tunkee kirjaimellisesti vahaa korviinsa.
Fink myös ihastuu toisen alkoholisoituneen käsikirjoittajan rakastajaan. Tämä toteaa monimutkaisesta suhteestaan, että empatia vaatii ymmärrystä. Fink sen sijaan tahtoo leimata juopon virkaveljensä yksioikoisesti typerykseksi ja saarnaa suu vaahdoten kokeneemmalleen, mistä kirjailijan työssä on kysymys.
Elokuvan loppua kohden päähenkilö saa tietysti huomata, ettei hän olekaan sellainen erinomaisuuden keskittymä kuin kuvittelee olevansa. Hurmeisessa episodissa, joka pudottaa purkan suusta, Charlie paljastaa todellisen minänsä, jonka tarinoita todellakin olisi kannattanut kuunnella. Käsikirjoituksen valmistuttua itseään estottomasti ylistävä kirjoittaja saa puolestaan ensin köniinsä tavallisilta tallaajilta, minkä jälkeen studiopomo lyttää tuotoksen tekotaiteellisena roskana.
Coenien filmi loppuu Finkin istuessa rannalla ja katsoessa, kun kaunis nainen istahtaa hiekalle hänen eteensä. Kohtaus ilmentää monin tavoin elokuvan ydinsanomaa. Fink on ensinnäkin jälleen kykenemätön kuulemaan toista ihmistä, tällä kertaa aaltojen kohinalta. Hän myös huomaa, miten istuva nainen muistuttaa hänen hotellihuoneensa seinällä ollutta maalausta ja kysyy, näytteleekö tämä elokuvissa (monimerkityksellisesti: "Are you in the pictures?"). Naisen vastaus on yksinkertainen: älä ole hölmö.
Fink ei edelleenkään pysty erottamaan todellista kauneutta fiktiivisistä kuvitelmista. Tätä suorastaan alleviivaa se yksityiskohta, miten naisen katsoessa merelle lokki sukeltaa taustalla tyylikkäästi veteen kalan perässä. Tätä tosielämän kaunista hetkeä (jonka päätyminen Coenien kameraan oli ilmeisesti puhdas sattuma) ei hänen näkemänsä maalaus olisi voinut mitenkään vangita. Päänsä sisällä elävän päähenkilön läksy on siis jäänyt oppimatta, mikä vihjaa, ettei hänestä koskaan tule myöskään kummoista taiteilijaa.
Coenien elokuvien ajoittainen sudenkuoppa on se, että heidän ironinen tyylinsä ja vinksahtaneet hahmonsa lipsahtavat joskus itsetarkoituksellisen puolelle. Barton Finkissä kuitenkin tämä puoli pysyy aisoissa, sillä hullunkurisuus tukee tarinaa eikä käy sille taakaksi.
Hulvattoman ja valloittavan Charlien lisäksi Fink itse on mainio päähenkilö, jonka roolista John Turturron Cannes-palkinto on epäilemättä ansaittu. Hahmo on karikatyyri, mutta heiveröinen, passiivinen ja jatkuvasti suu auki hoomoilasena tapahtumia ihmettelevä pseudoälykkö on samalla omaperäinen luomus. Humoristisuudestaan huolimatta elokuva myös kutsuu myötäelämään antisankarinsa kanssa. Kun Fink vollottaa murtuneena sänkyynsä nojaten, on vaikea olla olematta surullinen hänen puolestaan.
Sivuhenkilöitäkin täytyy kehaista. Kokeneempi alkoholisoitunut käsikirjoittaja, joka oksentaa sisukalunsa miestenhuoneessa ja kävelee sitten hyräillen ja sivistyneesti pesemään käsiään, irrottaa spontaanit naurut. Samoin hillittömiä ovat sarjatulella Tupu-Hupu-Lupu-tyyliin Finkiä kuulusteleva kovaksikeitetty etsiväparivaljakko. Nämä molemmat esimerkit ovat kuitenkin samalla olennaisia kohtaamisia tarinan kannalta eivätkä vain irrallisia vitsejä.
Lennokas, aikakauden puhetapaa liioitellusti jäljittelevä dialogi istuu niin ikään leffan todellisuuteen. Etsiväparin lisäksi erityisesti sananvaihdot Charlien ja Finkin välillä nostavat hymyn huulille.
Syy, miksi Barton Fink ei nouse Coenien töiden kirkkaimpaan kärkikastiin, on siinä, että ohjaajaveljekset tavallaan sortuvat samoihin synteihin, mistä he saarnaavat. Teos satirisoi toki aihevalinnallaan Hollywoodia ja sen omaan napaansa keskittyneitä persoonia, mutta samalla filmikäsikirjoittajan valkoisen paperin kammo on kaukana tavallisen ihmisen arjesta. Leffa lukittautuu yhden huoneen sisälle ja peilaa taiteena lähinnä taiteilijoiden kokemuksia. Se suuntaa huomionsa oman takamuksen tuoksuiselle mukavuusalueelle eli elokuvateollisuuteen.
Barton Fink ei ole myöskään mikään helpoiten lähestyttävä teos, vaan kohdeyleisönä ovat takuulla – surrealistiset osiot ja vaikeatulkintaisuus huomioon ottaen – ennemmin elokuvaharrastajat kuin Pekka Peruskatsojat. Moraalisen opetuksen sisältävä tarina myös väistämättä viestii jonkinlaista tekijöidensä älyllistä ylemmyyden tunnetta yleisöään kohtaan. Missä mielessä Coenit itse siis eroavat kuvaamastaan Finkistä taiteilijoina?
Päivitetty Coen-leffojen paremmuusjärjestys:
- No Country For Old Men
- Fargo
- A Serious Man
- Mies joka ei ollut siellä
- The Ballad of Buster Scruggs
- True Grit
- Miller's Crossing
- Barton Fink
- Burn After Reading
- The Big Lebowski
- Voi veljet, missä lienet?
Kommentit
Lähetä kommentti