Lannistumaton Luke

1960-luvun vankilaklassikolla, Lannistumattomalla Lukella, on paljon yhteistä sekä The Shawshank Redemptionin että Yksi lensi yli käenpesän kanssa. Identiteetistään kiinni pitävä mies astuu Stuart Rosenbergin vankilaelokuvassakin yksinään epäinhimillistävää instituutiota vastaan. Luonnollisesti myös sen tarinassa pyritään pitämään kiinni toivon rippeistä kuuliaisuuteen alistavien sanktioiden alla sekä etsitään pakoreittiä vapauteen.

Paul Newman on leffan otsikon nimikkoantisankari Luke, jolla ei pyyhi järin hyvin elämässään. Hän hajottaa humalassa läjän parkkimittareita ja löytää itsensä kuluttamasta parin vuoden kakkua rangastuslaitoksen tienvarsityöläisenä.

Päähenkilö kapinoi kaikkea ja kaikkea vastaan: ensin muita vankeja ja sitten vankilaansa. Hän ei suostu alistumaan minkäänlaisen auktoriteetin valtaan tai sopeutumaan yhteiskunnan vaatimaan muottiin. Mysteeriksi jää, miksi hahmo käyttäytyy näin, mutta syytä voi etsiä siitä faktasta, että hän on taustoiltaan sotasankari. Hän on siis selvästi joskus suostunut noudattamaan käskyjä, mutta pettymys yhteiskuntaan ja omaan elämäntilanteeseen lienevät sittemmin muuttaneet hänen asennettaan.

Luken itsepäisyydessä ei sinänsä ole mitään sankarillista, ja mies suorastaan tuntuu kerjäävän verta nenästään. Silti hänen kapinalliseen asenteeseensa on helppo samaistua. Yksilö, joka kyseenalaistaa mielivaltaa eikä suostu seuraamaan muiden hänelle asettamia typeriä sääntöjä – siinä vain on jotain vetoavaa!

Ohjaaja Stuart Rosenberg on sanonut, että hän halusi luoda Lukesta eksistentiaalisen sankarin. Tietynlainen eksistentiaalinen kamppailu tämänkaltaisissa vankilafilmeissä usein onkin käynnissä ihmisen perimmäisen vapauden ja sanellun järjestyksen välillä. Vapaasti ajatteleva ja itseään toteuttava sekä olemassaolevia rakenteita haastava henkilö on sellainen, joka voi viedä yhteiskuntaa eteenpäin pinttyneistä toimintatavoistaan. Status quo ja konservatiiviset instituutiot pyrkivät taas tukahduttamaan tällaiset radikaalit.

Ei liene ihme, että Lukea on päähenkilönä usein verrattu myös Jeesukseen. Hyödyntäähän elokuva toki itsekin kristuskuvastoa asettamalla hahmon esimerkiksi makaamaan pöydälle ristiinnaulitun messiaan kaltaiseen asentoon.

Leffan perimmäinen kysymys symboliikan takana on epäilemättä siinä, osaisimmeko edelleenkään kohdella tällaista vapahtajan kaltaista toisinajattelijaa muuten kuin rankaisemalla häntä, jos sellainen henkilö astuisi keskuuteemme. Laajemmin filmi herättää kysymyksen, miten vihamielisesti ja joustamattomasti yhteiskuntamme suhtautuu ihmisiin, jotka eivät istu mihinkään valmiisiin odotuksiin tai jotka rikkovat normejamme.

Paul Newman on päähenkilön rooliin nappivalinta. Elokuvan olisi vaikea kuvitella toimivan yhtä hyvin tai hahmon herättävän samanlaista sympatiaa ilman hänen järkähtämätöntä mutta rentoa olemustaan, sinisilmäistä katsettaan sekä käsikirjoituksenkin hehkuttamaa valloittavaa hymyä.

Verrattuna The Shawshank Redemptioniin, vankila Lannistumattomassa Lukessa ei ole yhtä armoton ja musertava laitos. Paikka on ankara, mutta kammottavia sanktioita alkaa sadella vasta, kun Luke ehdoin tahdoin koettelee sen rajoja. Tämä tekee kertomuksesta Stephen King -filmatisointia vähemmän julman ja epäreilun kuin myös kontrasteiltaan kevyemmän. Toisaalta leffan arkisemman kärsimyksen on helpompi kuvitella voivan osua kenen tahansa kohdalle.

Lannistumattoman Luken ainoa merkittävä heikkous on siinä, että tarina on kohtalaisen kaavamainen. On esimerkiksi selvää, että Luken kanssa riitaa haastavasta vangista muodostuu turpakäräjillä hankitun kunnioituksen myötä tämän ylin ystävä. Sidekickistä kehkeytyy kliseisyydessään jopa aavistuksen rasittava George Kennedyn pätevästä roolisuorituksesta huolimatta.

Myöhemmin on puolestaan helppo arvata, että venettä keikuttavasta Lukesta nousee vangeille idolisoitu johtohahmo. Kun sukset menevät ristiin vankilan johdon kanssa, tilanteen vaiheittainen kärjistyminen äärimmäisyyksiin on niin ikään odotettavaa.

Kritiikkiä on myös esitetty Luken loppupuolen monologia kohtaan, jossa hän pysyttyään vähäsanaisena läpi elokuvan avautuu suoraan Jumalalle ja vuodattaa sydämensä. Ratkaisua voi pitää kömpelönä, mutta toisaalta osana Jeesus-allegoriaa se toimii ilmiselvyydestään huolimatta.

Eräästä silmiinpistävästä epäuskottavuudesta en malta kuitenkaan olla huomauttamatta leffan kuvaamassa vankilapaossa: vihikoiria ei voi hämätä mausteilla kuten elokuvassa. Ne tuskin ajavat myöskään itseään loppuun ihmistä jahdatessaan.

Lannistumattoman Luken tarinan tuttuus on syy, miksi se ei tee nykykatsojaan unohtumatonta vaikutusta. Silti vankiladraamat ja yhden miehen taistelu systeemiä vastaan ovat aiheita, jotka herkästi koskettavat jollain syvemmällä tasolla. Jos olisin nähnyt elokuvan ennen genren muita klassikoita, Rosenbergin filmi olisi saattanut ryöstää lähtemättömän paikan sydämessäni.