Wonder Woman

DC Extend Universe -leffoista Wonder Woman on ainoa, joka on saamiensa kehujen vuoksi odottanut pitkään katsomislistallani. Kun kymmenien man-sankareiden joukkoon saatiin ensimmäistä kertaa vuonna 2017 woman, sitä vaikutettiin mediassa pitävän rohkeana riskinottona ja tasa-arvotekona. Ennemmin olisi pitänyt todeta: jo oli aikakin. Valitettavasti itse elokuva ei ole mistään kotoisin.

Wonder Womanin peruskonsepti kreikkalaisen jumaltaruston sekoittamisesta ensimmäiseen maailmansotaan on periaatteessa kiehtovan överi, toisaalta taas MCU-tasoista sekamelskaa. Ilman syvempää sarjakuvavihkiytymistä vaatii sulattelua hyväksyä, että Batmanin universumissa majaansa pitävät niin Teräsmies-avaruusolento kuin Zeusin jälkeläisetkin.

Tapa, jolla filmi käsittelee historiallista kontekstiaan on puolestaan kauniisti sanottuna lapsellinen. Saksalaiset esitetään ikään kuin natsien korvikkeina, kasvottomina pahiksina, mikä on todella jenkkiyleisölle tyhmistetty näkemys. Ensimmäisessä maailmansodassa kaikki osapuolet olivat nimittäin enemmän tai vähemmän moraalisesti harmaita opportunisteja aina brittejä ja USA:ta myöten. Ludendorff toki kampitti Saksan rauhanpyrkimyksiä ja oli sodan loppuvaiheessa käytännössä diktaattorin asemassa, mutta hänen maalaamisensa yksiulotteiseksi sarjakuvakonnaksi on niin ikään naurettavaa.

Elokuva alkaa tuskaisen hitaasti köpöisellä ja tuhat kertaa kolutulla sankarin syntytarinalla. Saksismista olisi voinut harjoittaa oikein huolella, sillä esimerkiksi mentorin kuolema motivaationkipinänä seikkailuun lähtemiselle on suorastaan väsynyt juonenkäänne. Se ihmetyttää myös, miten tämän genren leffojen pituus saadaan aina venytettyä puuduttavaan kahden ja puolen tunnin luokkaan, vaikka sisältöä on vain nimeksi.

Heti alusta asti on selvää, että Dianan eli Wonder Womanin hahmo itsessään on tasan yhtä tylsä ellei tylsempi kuin keskimääräinen trikoomies. Muodikasta olisi itkeä Mary Suesta, mutta todetaan sen sijaan vain, ettei päähenkilöllä ole varsinaisesti mitään heikkouksia eikä persoonallisuuspiirteitäkään kuin loputon hyveellisyys ja määrätietoisuus. Gal Gadot on sentään pääroolissa jumalaisen kauneutensa ohella riittävän karismaattinen käydäkseen uskottavasta sankarista.

Chris Pinen amerikkalaisvakoojan astuessa kuvioihin saadaan aikaan hassunhauskaa tihihii-huumoria, kun Diana ei ole ennen kohdannut miestä eikä oikein ymmärrä alastomuuden tai seksin kaltaisten juttujen päälle. Vitsailu on kömpelöä, mitä ei auta Pinen komedialahjojen puute. Yksi hupaisampi sananvaihto hahmojen välille on sentään kirjoitettu, jossa Diana kertoo seksuaalikasvatuksestaan.

Miljöön vaihtuessa Lontooseen huumori muuttuu tosin jälleen vaivaannuttavaksi, kun elokuva alkaa alleviivata feminististä sanomaansa iskien silmää laskelmoidulle kohdeyleisölle. Naissihteerin osahan ei eroa käytännössä orjuudesta, kauhistelee päähahmo, mitä tosimaailman sihteerit takuulla kiittävät. Taivastelu jatkuu: miksi naisen pitäisi pukeutua kauniisti ja miksi all-male panel ei päästä naista osallistumaan kokouksiinsa? Voimaantumispuhe on niin vailla hienovaraisuutta, että se tuntuu yleisöä aliarvioivalta kuorolle saarnaamiselta.

Rintamaoperaatiota varten Pinen hahmo kokoaa keikkaelokuvien hengessä joukkion kirjavia sivuhahmoja hänen ja Dianan avuksi. Näistä tiimin sidekickeistä herää väistämättä kiusallinen vaikutelma, että heidät on kirjoitettu mukaan silkaksi kyyniseksi kiintiövähemmistöedustukseksi. Hollywood voisi miettiä, tekevätkö intiaanisalakuljettaja tai fetsipäinen marokkolainen filmistä tippaakaan inklusiivisempaa, jos näille hahmoille ei anneta tarinassa minkäänlaista todellista roolia.

Sinällään ihailtavien tasa-arvopyrkimysten ongelma Wonder Womanin kohdalla on siinä, että elokuva tuntuu jatkuvasti niiden suhteen tekopyhältä ja alleviivaavalta. Eräässä leffan paksua tussia käyttävässä kohtauksessa marokkolaishahmo valittelee kirjaimellisesti hylänneensä näyttelijän uran, koska hänen ihonvärillään osia ei löydy. En tiedä, kuinka paljon varaa tällaisesta monikulttuurisuuden puutteesta on harmitella filmillä, jossa saksalaishahmot puhuvat englantia korostaen.

Elokuvan siirtyessä länsirintamalle ihmetyttä puolestaan, kuinka heikko raina on toimintagenren edustajana. Jo leffan alusta asti käy selväksi, että taistelu näyttää jopa supersankaritekeleiden mittapuulla omituisen muoviselta. Näyttelijät suorastaan ponnahtavat esiin green screen -taustoista ja pöhköt hidastukset vain vahvistavat keinotekoisuuden vaikutelmaa.

Dianan hyökkäys ei-kenenkään-maan läpi on malliesimerkki toiminnan hölmöydestä ja mitäänsanomattomuudesta. Kohtauksessa ei ole päätä eikä häntää: saksalaiset eivät osaa ilmeisesti ampua jalkoihin tai useampaa kuin yhtä vastustajaa kerrallaan. Taistelussa ei myöskään ole minkäänlaista jännitettä, sillä vastustajat ovat kasvottomia, ja Diana tulee totta kai antamaan heille pataan. Kyse on siis vain ontosta poseeraamisesta ja voimafantasiasta.

Läpi elokuvan on myös täysin epäselvää minkälaista vahinkoa sankari pystyy ottamaan vastaan. Luoti tappaa amatsonin, mutta kranaatinsirpaileita ei ilmeisesti tarvitse pelätä saati räjähdyksiä muutenkaan. Toiminnan panoksia on siten vaikea hahmottaa, koska sankari selviää, jos ja kun käsikirjoitus niin sanoo.

Turruttava turpaanveto unettaa välittömästi ja jatkuu yhtä monotonisena läpi leffan. Mitä pidemmälle filmi etenee, sitä enemmän mäiskeeseen tulee mukaan pateettisia sävyjä. On suuria kuluneita puheita ihmisten hyvyydestä ja rakkauden voimasta teatraalisen musiikin saattelemana. Olo on kuin katsoisi venähtänyttä videopelin välianimaatiota.

Yhtään asiaa ei auta se, että Wonder Woman tallaa tuskastuttavan kuluneita latuja jokaista tarinan piirtoaan myöten. Perinteisen sankarin syntyvaiheen, keskikohdan huumorikevennysten ja sitä seuraavan toimintapatsastelun jälkeen seuraavat tietysti romanssi, välirikko läheisen kanssa, pahiksen ensikohtaaminen, sankarin heikko hetki ja lopulta ideaalien kirkastuminen, jonka myötä Rocky nousee kanveesista ja antaa vastustajalleen köniin.

Filmi ansaitsee silti kehut parista kelvollisesta käänteestä. David Thewlisin hahmon paljastuminen pahikseksi on toimiva twisti. Pinen hahmon taas odotin varmuudella olevan elossa, koska hänen ruumistaan ei näytetty ja koska traaginen feikkikuolema on jokaisen supersankarileffan vakiokalustoa. Yllättäen hän pysyykin filmin loppuun asti kuolleena. Genrelle aina yhtä tympeään tyyliin jatko-osa silti vesittää mitä ilmeisimmin tämän uhrauksen.

Wonder Womania on vaikea suositella oikein kenellekään, sillä vastaavia turhauttavan kaavamaisia, kumisevan onttoja ja uuvuttavan melodramaattisia viittasankarifilmejä on tuijotettu kyllästymiseen asti. Edes leffan toimintakohtauksissa ei ole mitään hohtoa. Pelkkä nainen päähenkilönä ei millään riitä nostamaan elokuvaa lajityyppinsä burgerituotannon yläpuolelle.